Annoin ajalle aikaa – vaikka mieli kapinoi

Hidasta elämää -keskustelu Foorumit Ihminen Annoin ajalle aikaa – vaikka mieli kapinoi

Tämä aihe sisältää 0 vastausta, 1 kirjoittaja, ja siihen kirjoitti viimeksi  sarasate 1 vuosi, 10 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #188

    sarasate
    Keskustelija

    ”Relax, nyt tarvitaan malttia.” lääkärini sanoi minulle. Olin ollut silmien laserleikkauksessa, mutta jokin oli mennyt pieleen. Operaation jälkeen silmäni olivat kai panikoineet ja alkaneet puristaa linssiä takaisin miinukselle. Näkökykyni oli siis edelleen heikko ja töissä selviytyminen haastavaa. Itse silmät olivat tutkimusten mukaan terveet. Aivot eivät kuitenkaan hoksanneet, että nyt olisi mahdollisuus nähdä hyvin ilman apuvälineitä. Kuulemma harvinaista mutta mahdollista.

    Kun saa kuulla olevansa ainutlaatuinen erityistapaus, se tuntuu yleensä imartelevalta. Ei kuitenkaan silloin, kun kyse on rutiinitoimenpiteeseen liittyvästä komplikaatiosta. Lääkärini mukaan ainoa keino oli jäädä tarkkailemaan rauhottuisivatko silmäni. Jatkotoimenpiteitä ei voinut suunnitella, ennen kuin nähtäisiin mihin kohtaan näköni asettuisi. Minun piti siis vain istua alas ja odottaa. Ensimmäinen näistä on minulle vaikeaa ja toisenkin kanssa soisin olevani taitavampi.

    Nolottaa myöntää, että sekuntikello päässäni naksahtaa käyntiin usein, kun minun pitää odottaa hidastelevia lähimmäisiäni tai jonottaa matelevassa ruuhkassa. Myöskään paikalleen asettuminen ei ole minulle luonteenomaista. Joudun usein muistuttamaan itseäni ei-mitään-ajan tärkeydestä. Olen 32-vuotias ja edelleen hyvin kaukana zeniläisestä rauhallisuudesta ja kärsivällisyydestä. Sitä huolimatta, että minulla on yhdeksän vuoden ajan ollut maailman paras opettaja: vilkas poikalapsi.

    Olen kokeillut mielen kaaoksen selättämiseen niin joogaa, meditaatiota kuin tiedostavaa läsnäoloa ja kokenutkin saavani niistä apua. Elämän solmukohdissa olen käyttänyt aarrekarttatyöskentelyä, luovaa visualisointia ja astetta korkealentoisempiakin keinoja itsetuntemukseni lisäämiseksi. Silti kamppailen jatkuvasti saman ajatuksen kanssa: miten kyetä hyväksymään se, että elämässä tapahtuu ennakoimattomia takapakkeja, joihin ei välttämättä pysty itse vaikuttamaan?

    Mieleni on malttamaton, eikä tahtoisi pysähtyä, ellei ole löytänyt ongelmaan ratkaisua. Tai ainakaan ennen kuin on kelannut läpi niin monta mahdollista ja mahdotonta toimintavaihtoehtoa, että uuvahtaa ja menee totaalisesti tilttiin. Niinpä googletin viikonloppuaamuna maanisena silmäjumppaohjeita, vertaiskokemuksia ja suunnittelin, millä aikataululla alan tekemään rentoumisharjoituksia. Poikani katsoi sohvalla piirrettyjä kalsarit jalassa ja söi rusinoita. Niin, halusin tosiaan saada silmäni rauhoittumaan. Se oli nyt tämän hetken agendani ja jos en miettisi asiaa jatkuvasti, saattaisi kallisarvoinen hetki parantumisen tiellä mennä ohitseni.

    Illalla silmät sikkuraisina mietin, miksi on niin vaikeaa asettua aloilleen ja luottaa lääkärin ohjeisiin. On toki tervettä, että haluaa tehdä asioita itsensä parhaaksi. Ylimitoitettuna siitä seuraa kuitenkin yhä enemmän stressiä. Onko ajallemme ominaista, että rentoutumisestakin tehdään suoritus? Ihmiset elävät oman elämänsä kvartaalitaloutta, jossa tarvitaan nopeita tuloksia niin elämätaparemonttien kuin ihmisenä kasvamisen suhteen. Ehkä teemme itsellemme kiireen, koska emme voi sietää keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä. Emme itsessämme, lähimmäisissä tai maailmassa jossa elämme.

    Syvälle tuntuu olevan juurtunut myös olettamus, että meidän täytyisi ratkaista elämämme haasteet yksin. On vaikeaa luottaa edes asiantuntijoihin, kun kyseessä on oma subjektiivinen hyvinvointi. Ainakin minua pelotti silmineni todella paljon. Ei ole itsestään selvää kyetä asettamaan oma terveys toisen ihmisen arvostelukyvyn varaan, vaikkakin tämä olisi lääketieteen ammattilainen. Halusin luottaa, mutta se sai hallinnan tunteeni rakoilemaan.

    Elämä näyttää tarjoavan parhaat oppinsa ilmaiseksi ja kasvua tapahtuu –toivottavasti – jossakin elämän sivujuonteissa. Niinpä on hassua, että koettelemme itseämme kurinalaisilla ruokavalioilla, elämäntapaohjeilla tai ideologioilla. Jokaisella on tietenkin omat keinonsa sietää elämän rikkonaisuutta. Toiset näistä keinoista näyttävät äkkiseltään rakentavammilta kuin toiset. Välillä on kuitenkin hyvä antaa itselleen lupa heittää hanskat tiskiin ja lopettaa hyvin voimisen suorittaminen. Minun ainakin tarvitsee säännöllisesti muistuttaa kaahailevalle mielelleni, että ”Hellitä vähän, relax!”

    Lapsen kasvatukseen, itsensä kasvatukseen tai hyvään terveyteen ei aina ole pikaratkaisuita tai täsmäohjeita. Toisinaan tuntuu lohdulliselta antaa itselleen lupa turvautua ei-niin-rakentaviin keinoihin sietää elämää. Silloin voi huomata, ettei maailma kaadu, vaikka hellittäisi hetkeksi tai valitsisi joskus väärin. Harva jaksaa olla superihminen elämänsä jokaisena päivänä.

    Annoin itselleni uuden agendan. Jos minun kerran pitää olla nyt kärsivällinen, voin käyttää ajan tekemällä niitä asioita, mistä nautin ja joita olen laiminlyönyt kiireen keskellä. Tai jos siltä tuntuu, hankkia lisää rusinoita ja vain heittää pitkäkseni poikani viereen sohvalle. Sen lisäksi päätin yrittää useammin nostaa vielä melko sumuisen katseeni pois peilistä ja nähdä sen sijaan, mitä läheisilleni kuuluu tässä hetkessä.

    Sanotaan, että aika parantaa haavat. Pätee kuulemma niin sydänsuruissa kuin rasitusvammoissa. Lausahdus piti paikkansa myös minun tapauksessani. Olen nyt suht sinut silmieni kanssa, lääkäri osasi asiansa. Eteeni tulee varmasti uusia haasteita. Yritän tulevaisuudessa kuitenkin luottaa siihen, että jos aika ei tee tehtäväänsä, asiantuntijat kyllä tekevät. Vaatii uskallusta antaa tarkkanäköisemmän ohjata oikeaan suuntaan. Aion kuitenkin mielummin luottaa kanssaihmisiini, kuin jäädä sokeana seisoskelemaan paikalleni.

    Onko sinun vaikeaa hyväksyä elämän takapakkeja? Mitä keinoja olet löytänyt niiden sietämiseen?

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.