Kirjoituskilpailu – jaa tekstisi tänne

Hidasta elämää -keskustelu Foorumit Ihminen Kirjoituskilpailu – jaa tekstisi tänne

Tämä aihe sisältää 106 vastausta, 88 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  HE-toimitus 5 päivää, 8 tuntia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #1509

    HE-toimitus
    Ylläpitäjä

    Osallistu kirjoituskilpailuun – ja voita tekstisi julkaisu Hidasta elämää -sivustolla sekä Sielun sopukoita –päiväkirja 📝😍

    NÄIN OSALLISTUT: Jaa oma novellisi, blogitekstisi tai runosi Hidasta elämää -keskustelualueella tässä ketjussa. Tekstisi aihe on vapaa – huomioithan kuitenkin, että se on Hidasta elämää -sivuston hengen ja arvojen mukainen, eikä loukkaa ketään. 💜 (Jos arvot askarruttavat, voit kurkata ne TÄÄLTÄ.

    Kilpailuaika päättyy 12.8. ja voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. Me olemme vastuussa kisasta.

    • Tätä aihetta muokkasi 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten  HE-toimitus.
    2
    like
    9
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1511

    mikko2794
    Keskustelija

    Linkki blogitekstiini, joka käsittelee optimistista ajattelua: http://www.mikkoahjokannas.com/2019/06/optimistisen-ajattelun-merkitys.html

    Ystävällisin terveisin,
    Mikko Ahjokannas

    5
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
    • #1584

      Sztylet
      Keskustelija

      Kirjoittamani laulunteksti.

      Toinen lokakuuta

      Koulumatkalla horjahdin sillalla
      Putosin, veden pohjaan vajosin
      Joku tarttui käteeni
      Nosti ylös pinnalle, kuljin yksin rannalle
      Jäin sinne lepäämään, vilkuilin ympärille
      Nähnyt en ketään

      Missä ikinä oon kulkenut, sut vierelläni tuntenut
      Ei riitä sormet laskemaan, ei alkuunkaan
      Olen selvinnyt, tieni ulos löytänyt
      Palavasta rakennuksesta
      Pelastuin viime sekunneilla

      Neljä, neljä, neljä. Neljä, neljä, neljä
      Näen luvun toistuvan
      Kellossa, rekisterikilvessä, kasvot pilvessä
      En tahdo poistuvan
      Lumihangessa, tuulilasissa, näky edessä

      Missä ikinä oon kulkenut, sut vierelläni tuntenut
      Ei riitä sormet laskemaan, ei alkuunkaan
      Olen selvinnyt, tieni ulos löytänyt
      Palavasta rakennuksesta
      Pelastuin viime sekunneilla

      Voisinpa joskus nähdä sinut
      Tahtoisin vain kiittää
      Kuinka hyvin olet hommat hoitanut
      Poltan suitsukkeen
      Katson täysikuuta, on toinen lokakuuta

      Missä ikinä oon kulkenut, sut vierelläni tuntenut
      Ei riitä sormet laskemaan, ei alkuunkaan
      Olen selvinnyt, tieni ulos löytänyt
      Palavasta rakennuksesta
      Pelastuin viime sekunneilla

      1
      like
      1
      love
      0
      haha
      0
      wow
      0
      sad
      0
      angry
    • #1593

      Aurinko
      Keskustelija

      Pihamaalla kaksi auringonkukkaa kietoutuneena toisiinsa -kuin tietäen, syksyn ensisateen huuhtovan alleen yksinäisen varren.

      0
      like
      1
      love
      0
      haha
      0
      wow
      0
      sad
      0
      angry
    • #1632

      Mikata
      Keskustelija

      Kohti mun unelmaa
      Ohjattiin katsomaan,
      Eri juttuihin pyydettiin.
      Miettimään sitä,
      kirjoitanko mä mitä?
      Sisälle auringon säteisiin!

      Joskus on vaikeaa
      ihmisen ymmärtää,
      miksi ympärillämme on,
      harmaata, hämärää
      Tummaa tai pimeää.?
      Polku, usein niin valoton.

      Miksi ei aurinko,
      tänäänkin paista jo?
      Lämmittää minua vain voi.
      Miksi mun sisällä,
      sielussa syvällä,
      niin isosti ikävä soi?

      Toivoisin taitoja
      elämäni paloja,
      osaisinko koota neuloen?
      löytää kadonneen,
      Silmukan sen pudonneen
      ja alkaisin uuden kierroksen.

      Kuteessa mukana
      muistojen matkalla
      intoa lapsuuden,
      iloja, riemuja,
      kerällä keltaista
      Muistoina helteitä kesien.

      Harmaita sävyjä
      haallenneita värejä
      Menneissä hetkissä elävän.
      Taustaltaan tummaa,
      surujen summaa,
      luopumistako elämän.

      Ilojen kyyneltä,
      sävyä sinistä,
      taivasta se heijastaa,
      laineilla keinuen,
      puressa heiluen,
      elämä ihmistä kuljettaa.

      Kirkasta kuultavaa,
      Kultaista hunajaa,
      naurua pienten lapsien,
      kasvujen kipuja,
      uusia sivuja,
      Rakkauden sisällään tuntien.

      Ymmärtämystä etsien, kärsivällisyyttä tarvitsen
      ystäväni, pyytää kai saan?
      Kuuntelemisen taitoa
      Myötätuntoa aitoa.
      Takaisin saa antaessaan.

      Ihmiset, ne lähtevät
      Muistot vain pysyvät.
      Yksinkö valvon mä vaan?
      Keltainen kalpea
      Kuu talon takana,
      Mietteitä kaukaisen maan.

      Taivas nyt vaalenee,
      Pimeys haalenee.
      Yö, nyt jäänyt on taa.
      Pelko näin poissa on,
      väsynyt ja levoton,
      Nukkua aamuun vain saa.

      Aurinko säteellään,
      nukkuvan saa heräämään.
      Paisteessa varjot on pois.
      Uskaltaako aukasta,
      sisintä haurasta,
      Herkästi särkyä se vois.

      Sisintä itsestään
      Peläten itseään,
      Annanko, luovutanko näin?
      Häviikö ne haihtuen,
      Muistoni vaihtuen,
      Löydänkö sen viel edestäin?

      Ihminen, nyt voiko näin,
      katsella vain taaksepäin.
      Mitä silloin edessä on?
      Uskotko sä huomiseen?
      Luotatko jo ihmiseen!
      Pelottaako tuntematon?

      Elänkö, tätä elämää,
      Odotanko selkeää,
      Tyyntä, myrskyä matkalla on.
      Tyydynkö mä vähempään
      Hyväksyykö itseään?
      Koskaan juurtuuko
      puu juureton?

      Ylöspäin mä katselen,
      hiljaisen huokauksen
      Lähetän kai Luojani luo.
      Läheiset, mun rakkaimmat,
      Ystävätkin parhaimmat,
      rinnalleni kulkijaksi tuo.

      Hyvä, on olla näin,
      lähellä sylissäin,
      Turvan sinussa mä saan.
      Opeta mua oppimaan,
      Sinuun myös luottamaan,
      Joka päivä,
      vain askel kerrallaan.

      0
      like
      1
      love
      0
      haha
      0
      wow
      0
      sad
      0
      angry
    • #1633

      Mikata
      Keskustelija

      Taakkaa ja kuormaa
      on liikaakin ihan,
      Niillä vois päällystää
      kivisen pihan.
      Sileetä tulis,
      kun päälle ajais jyrällä,
      Silloin ei tarttis
      kai muittenkaan kyräillä.

      Silittää voisi,
      ne mitä ei nää,
      toiset ei tietäsi
      sen enempää.
      Sisintää monesti
      raapii ja repii,
      Niin miten voit käydä
      sit levollisesti petii?

      Ajatus ei lepää
      ja kierroksensa kulkee,
      Miten vois ikävän,
      mielestänsä sulkee?
      Puhua ainakaan
      helppo ei tapa,
      Silloinhan roiskuu
      toisiin se rapa.

      Likaa ja sontaa
      on ihmisen sisällä,
      maustetaan vielä
      vuosien lisällä.
      Lisätään vielä,
      puhumattomuuden taito.
      Silloin sisin kysyy:
      Oonko ollutkaan aito?

      Ihminen siellä
      sisällä kait,
      päteekö silloin
      kuolevsisuuden lait?
      Mittaansa täyteen,
      kun ihminen saa,
      Hiljaa saa katsoo:
      – Ylitse vuotavaa.

      Yhtenä päivänä
      näkee sen peilistä,
      Tänään eletään
      sieluni eilistä.
      Kaikki se,
      mikä piilon on takana,
      Eteeni nousee,
      kuin lahonnut lakana.

      Kuteeksi nyt kelpaa
      se vaan räsymattoon,
      jota ei kehtaisi
      vilkasta, ei kattoo.
      Kude on harmaata,
      revitty raidat,
      Mut ahtaa on puut
      ja loimet on kaidat.

      Harvoin muistaa,
      Et kuteista näistä,
      kutoja kutoo,
      vaik ois myöhäistä.
      Mukaan laittaa
      elämän lankaa,
      kude on hienoa,
      ei hipiää hankaa.

      Mukaan laitetaan
      paistetta päivän,
      Joskus myös kevyttä,
      Raita ilon häivän.
      Tummaa vaik enemmän
      kutoja käyttää,
      oikeestaan valossa,
      sekin kauniimmalta näyttää.

      Päivät ei samana
      koskaan pysy
      Miten voi tietää,
      jos koskaan ei kysy?
      Eksyvät ohjataan
      oikeaan rantaan,
      Vuorovesi huuhtoo,
      se silti mua kantaa.

      Ehjäksi voisiko
      tulla mun haavat,
      Keveniskö ajatukset?
      Unohtamaan saavat.
      Paistaisko aurinko
      päivät sekä aamut,
      Väistyiskö, kalpenisko,
      menneisyyden haamut?

      Elämässä tarkoitus
      ois kuivin jaloin kulkee,
      silloin tällöin edestä 6kkk
      se jonkun oven sulkee.
      Väistämättä polvilleen
      se maahan minut laittaa,
      Silloin kait se punnitaan
      et katkeeko, jos taittaa?

      Enemmän mä haluaisin,
      suoristua kuin vääntyy,
      silloin tällöin sisimmässä
      uusi lehti kääntyy.
      Itseäni katsoa
      jos lempeämmin voisin.
      Rakastaen, armahtaen,
      Joskus edes soisin..

      • tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 2 päivää sitten  Mikata.
      • Tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 2 päivää sitten  Mikata. Syy: Välit puutuivat
      0
      like
      1
      love
      0
      haha
      0
      wow
      0
      sad
      0
      angry
  • #1512

    Minna_Viman_Os_Ojala
    Keskustelija

    Runojani ja ajatuksiani elämästä… Linkki:
    https://WWW.facebook.com/miisunajatuksia/

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1513

    Pihla1987
    Keskustelija

    Minun kirjoittamanai runo 😊

    Sinä etsit

    Sinä etsit ihmistä, ja löysit ystävän.
    Sinä etsit elämää, ja löysit itsesi.
    Sinä etsit seikkailuja, ja löysit hiljaisuuden.
    Olet onnellinen.

    4
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1514

    Katja_Plath
    Keskustelija

    Kirjoitin seuraavan runon terapiasta ja siitä, miten se on auttanut minua.

    ***

    Siivet

    Kaiken mudan alle piiloutui kulta
    Sinä näit sen
    Ja sinä kaivoit ja kaivoit
    Kunnes se tuli päivänvaloon
    Ja annoit sen minulle, jotta voin loistaa

    Maailmassa eksyneenä kävelevä
    Kompassia vailla
    Näytit minulle suunnan luokseni

    Sinä annoit minulle siivet
    Ja opetit käyttämään niitä
    Pikkuhiljaa uskallan lentää
    Yhä korkeammalle lennän
    Olen vihdoin vapaa

    Kivi kiveltä, kerros kerrokselta
    Pienensit suojamuuria ympärilläni
    Kunnes seisoin alasti, suojattomana
    Vielä vapiseva ja epävarma
    Mutta kauniina ja aitona
    Valmis lähtemään

    Sinä annoit minulle siivet
    Ja opetit käyttämään niitä
    Pikkuhiljaa uskallan lentää
    Yhä korkeammalle lennän
    Lennän ja lennän
    Eikä haittakaan
    Jos putoan
    Koska aina nousen uudestaan

    ***

    Terveisin, Katja 🙂

    • tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten  Katja_Plath.
    • tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten  Katja_Plath.
    0
    like
    11
    love
    0
    haha
    0
    wow
    1
    sad
    0
    angry
  • #1517

    Signe
    Keskustelija

    Hei olen Signe. Olen kirjoittanut runoja jo 15 vuotta ja halusin osallistua tähän kirjoituskilpailuun runollani joka on omistettu Parkinsonin tautia sairastavalle äidilleni.

    Robottimamma

    Joku robottiääni on syöny
    sut
    ajatukset pyörii
    huoneen
    kokosessa asunnossa
    ikkunoiden valotkin ovat virkeitä
    Maisemillasi ei ole
    enää
    mitään sinulle
    kuuluvaa ilmettä
    Onnellsuus
    sairastumisen
    takana
    ja koitan
    murskana hymyillä
    Kätesi nivelet
    eivät voi enää ottaa
    kunnolla kiinni
    minusta tai elonhiiristä ripsissä
    Pizzapalasissakin on vain paloina
    hengityksesi loppuaikaa
    Se että mikään sinun elämän lihas ei enää
    liiku
    tuntuu kuin minun sydämeni lihakset eivät myöskään liikehdi

    2
    like
    5
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1518

    Tiuhtiki
    Keskustelija

    Punaista, keltaista, vihreää
    Kirkkaita sävyjä taulussa mun
    Sä kai maalaat sävyt tummaan tänään
    Mustaa ja valkoista, harmaata kun
    Maalaat kylkeä varovasti niin
    Ettei muodot vahingossa piirry tähtiin

    Jokin kai estää tauluun tähän
    Vetoja suurempia tehdä
    Ettei tuo hauras kangas särkyis
    vaan olis vastakin ehjä

    Mitä jos huomenna maalaiskin tauluun
    Rohkenis koittaa uusia juttuja
    Väreillä kauniilla lintuja lauluun
    Olettehan jo tuttuja

    Ja kun valmis on taulu niin huomaatkin että
    Särkynyt ei vaan juomassa vettä
    Linnut ovat ja matkalla rantaan
    Kukkivat ruusut ja omenapuu
    Jos vielä piirrät sydämen santaan
    on sullakin varmasti hymyssä suu

    Taivaalta tulkoon räntää tai vettä
    Linnut ei kadota toisiaan
    Opastaa ystävän oksalle että
    Maalata tauluun voi milloin vaan

    • tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten  Tiuhtiki.
    1
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1519

    Tiuhtiki
    Keskustelija

    Ei ollutkaan hiljaisuus se juttu
    Kun luulin että ystävyys muuttu
    Olikin sun paha olla
    Luulit olevasi täys nolla
    Rakas anna kun kerron
    Kun luulet päättyvän lennon
    Se alkaakin kerätä voimia
    Näyttääkseen miten toimia
    Ja juuri silloin näet
    Kuka frendeistä nostaa pystyyn käet
    Ja Kuka vierelles jää makaamaan
    oottamaan et pääset nousemaan

    Älä pelkää sulkea silmiä
    Ei se katkaise filmiä
    Autan ne avaamaan kyllä
    Nähdäksesi mitä on sun yllä
    Pue takkisi päälle ja kengät jalkaan
    Näytän sinulle maiseman parhaan
    Katso kuinka järven päällä
    Liikkuu pilvet säällä ku säällä
    Niiden takana kuitenkin
    Aurinko paistaa kirkkaimmin

    Tiedän sun kyllä tietävän sen
    Muistutan vain että sen muistaen
    Jaksat huonolla hetkellä uskoa
    Ei elämä ole vain iltaruskoa
    Aurinko nousee tahdot tai et
    Jonain päivänä sä taas hymyilet ❤

    4
    like
    4
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1521

    Alexiel
    Keskustelija

    Rakastin ajatustani sinusta,
    en sinua.

    Rakastin luulojani sinusta,
    en sinua.

    Rakastin oletusarvojani sinusta,
    en sinua.

    Rakastin kuvittelemaani sisintäsi,
    mutten rakastanut todellista sisintäsi.

    Rakastin mielikuvitukseni luomaa tulevaisuutta kanssasi,
    en rakastanut tulevaisuutta kanssasi.

    Rakastin kaikkea mieleni kuvitelmaa sinusta,
    mutta en rakastanut sinua.

    Rakastin ajatustani sinusta,
    en todellisuutta.

    Siksi petyin.

    5
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1522

    Katariina_Salmela
    Keskustelija

    Unelmien kukkakauppa

    Aamu sarasti raikkaana kun saavuin perille. Lounatuulen laakso näytti yhtä vehreältä ja kukoistavalta kuin ennenkin. Auringon säteiden kosketus kultasi kaiken. Oli rauhallista ja täydellisen kaunista.
    Tällaista ei ollut kaupungissa jonne olin muuttanut isoäitini kuoleman jälkeen. Muistot täyttivät mieleni ja saivat kyyneleet nousemaan silmiini. Laakso oli yhä ennallaan vaikka isoäitiä ei enää ollut. Muistin kuinka sain auttaa häntä kukkakaupalla ja autoinkin mielelläni, heti kun opin kävelemään. Isoäiti kasvatti minut syli-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi, ja teki kasvatustyönsä hyvin. Hän kannusti minua olemaan itsenäinen ja muut huomioonottava, elämään sopusoinnussa luonnon kanssa ja kasvatti minusta täten hyvin vastuuntuntoisen ja elämää arvostavan naisen.
    Kukkakauppa ei ollutkaan yhtä kaunis ja ennallaan kuin laakso. Kukaan ei ollut käynyt siellä lähtöni jälkeen, se oli huonossa kunnossa ja kylttikin oli tippunut maahan. Nostin kyltin ja pyyhin pölyt pois siitä. Maalipinta oli lohkeillut mutta erotin isoäidin käsialan. Haavemaja, siinä luki.
    Astuin sisään tähän Haavemajaan, enkä nähnyt sen hohtoa. Kaikki oli pölyn peitossa, kukat oli jätetty kuolemaan, kauppa oli kuin myrskyn jäljiltä.
    Päätin saman tien että kaupasta tulisi minun uusi urakkani ja sen täytyisi hohtaa puhtautta ja houkutella pian asiakkaita, kuten ennen.
    Olin kaupungissa asuessani ollut töissä eri kukkakaupoissa, mutta ei niissä ollut samanlaista taikaa kuin Haavemajassa. Taikaa, nimenomaan jotain sellaista kaipasin tänne jälleen, mutta tiesin että ilman isoäitiä se tulisi olemaan vaikeaa. Olin kuitenkin palannut jäädäkseni ja aioin viihtyä, olla onnellinen jälleen.
    Anja Aladriana, pikkulinnut kertoivatkin että olisit saapunut mutta en uskonut ennen kuin näin, havahduin tuohon tuttuun ihanaan ääneen ja kääntyessäni näin Elvinan, parhaan ystäväni.
    Elvina rakas, voi miten onkaan ihanaa nähdä sinua! Huudahdin ja hyppäsimme toistemme kaulaan.
    Elvina nauroi heleää nauruaan ihan samalla tavalla kuin ennen. Emme olleet nähneet toisiamme vuosiin, meillä olisi paljon kerrottavaa toisillemme.
    Juoruillaan myöhemmin, nyt siivoamme tämän hirvityksen kuntoon, Elvina sanoi tomerasti omaan tapaansa ja niin aloimme yhdessä kunnostaa kauppaa.
    Seuraavana aamuna Haavemajamme oli taas siisti ja puhtoinen, mutta tyhjillään. Olimme Elvinan kanssa unohtuneet siivousurakan jälkeen takahuoneistoon eli onnenkammariin, jossa isoäidin kanssa olimme asuneet, ja jossa Elvinakin oli viettänyt suuren osan lapsuuttaan. Elvinan omat kotiolot kun olivat hyvin surkeat, hänen vanhempansa eivät välittäneet Elvinasta, vaan mieluummin huvittelivat kaupungissa ja jättivät Elvinan aina isoäitini hoiviin. Hyväsydäminen kun isoäitini oli, hän otti Elvinan aina avosylin vastaan kuin perheenjäsenen. Meistä se oli lapsina hauskaa, niin saatoimme olla yhdessä melkein kokoajan, olimme erottamattomat.
    Onnenkammari oli yksi suuri huone, sen ja kukkakaupan väliseinänä oli keltainen verho ja itse kammari muistutti minua vuodenajoista, sisustus kun oli yhtä värien juhlaa ja sekamelskaa.
    Elvina ja minä olimme siivoamisen jälkeen napanneet valokuva-albumin, käpertyneet viltin alle sohvan nurkkaan ja kikatellen kuin pikkutytöt jälleen, muistelleet vanhoja aikoja aamuyöhön asti.
    Siihen me sitten olimme nukahtaneet. Heräsin siihen kun teekannu porisi ja uunituore leipä tuoksui.
    Hyvää huomenta Anja, nukuitko hyvin?
    Elvina pirteänä huudahti kun venyttelin itseni jalkeille.
    – Nukuin kuin tukki. Taisi automatka ja kaikki ottaa voimille. Mutta sinä olet tehnyt aamiaista!
    Olet leiponut leipääkin, taivaallista!
    Elvina vain nauroi ja kehotti istumaan pöytään. Kohta Elvina kuitenkin itse nousi.
    Kuulitko tuon kellon äänen? Se taitaa olla kukkalähetys! Vihdoinkin tämä tapahtuu taas. Unelmat toteutuvat Anja, haaveet täyttyvät! Luojan kiitos että tulit!
    Jäin leipä kädessä ja suu auki miettimään olinko kuullut oikein. Mistä Elvina oikein puhui? Oliko hän tilannut jo kukkalähetyksen kun oli kuullut että olin tulossa avaamaan taas kauppaa? Ja ennen kaikkea, mistä unelmien toteutumisesta hän oikein oli hihkunut?
    Lähetys Haavemajalle, no mutta, Anja tyttönenhän se siinä, kukkalähetti Viljami oli aidosti iloinen nähdessään minut kun tulin ovelle, ja minä olin aidosti iloinen nähdessäni hänet. Hän oli vanhentunut vain hieman, punaposkinen ja valkeahiuksinen hän oli ollut jo kun olin nuori tyttö.
    Tervehdys Viljami, hyvä nähdä sinua, hymyilin hänelle.
    Tervetuloa kotiin, kukaan muu ei ole voinut ottaa kauppaa hoitaakseen, tiedäthän. Mutta hyvä että tulit Anja, hyvä että tulit, Viljami jäi aatoksiinsa hetkeksi ja lähti sitten jatkamaan matkaansa.
    Kannoimme kukat sisälle ja haimme kellarista ruukkuja ja tarvikkeita ja ryhdyimme sisustamaan Haavemajaa ja käsittelemään kukat myyntiin. Olimme hiljaisia, ensimmäistä kertaa siitä kun eilen näimme. Elvina vaikutti loukkaantuneelta. Hänellä oli syytä olla, olinhan jättänyt hänet ja kaiken taakseni isoäidin kuoleman jälkeen. Vain kirjeitse olin pitänyt häneen yhteyttä, mutta tiesin, ettei se korvannut mitään. Elvina oli jäänyt laaksoon vastentahtoisesti hoitamaan sairastunutta äitiään hänen isänsä jätettyä heidät. Eikä hän äitinsä kuoltua ollut enää osannut lähteä, hän ei tuntenut laakson ulkopuolista maailmaa. Elvina osoitti loukkaantumisensa minuun kuitenkin vasta nyt, hän oli ollut minulle ystävällinen eilisestä, joten en ymmärtänyt häntä. Olikohan hänkin sairastunut? Hän oli puhunut haaveista ja tulostani kuin se olisi jotain suurta. Ettei hän olisi oikeasti sairas?
    Elvina rakas, anna anteeksi kun lähdin silloin, aloitin varovasti.
    Onhan siitä jo kirjeitse puhuttu, en minä ole sinulle vihainen, Elvina hymyili vähän,
    En vain käsitä miten et vieläkään ymmärrä…no kaikki aikanaan.
    Ymmärrä mitä? Jäin ihmetellen seisomaan ruukku kädessäni kun joku koputti ovelle.
    Asiakas! Elvina riemastui ja minä riemastuin hänen riemustaan.
    Huomenta, laittakaa joku nätti kukka, menee naisystävälle, komea miesasiakas sanoi nopeasti kuin olisi mahdottoman kiire.
    Elvina otti asian hoitaakseen, hän tunsi tämäntyyppiset asiakkaat. Kuten muunkinlaiset asiakkaat, Elvina oli hyvä ihmistuntija. Minä seurasin tilannetta ja asettelin ruukkuja näyteikkunalle.
    Mikäs on teidän suurin toiveenne? Elvina kysyi mieheltä kun otti esille vaaleanpunaisen ruusun.
    Anteeksi mitä? Mies kysyi
    Niin että mikä on haaveenne, unelmanne, toiveidenne täyttymys? Kuiskatkaa se tälle ruusulle niin se toteutuu, Elvina hymyili valloittavasti.
    Mies katsoi hetken kuin ei olisi varma oliko kuullut oikein. Sitten hän kuitenkin hieman huokaisten sanoi,
    Naisystäväni ja minä emme voi saada lapsia. Olisi meidän molempien hartain toive saada oma tai kasvattilapsi, mutta aina on ollut esteitä niin, ettemme ole saaneet vaikka valmiita olemme niin pitkään olleetkin.
    Se on varmasti ollut raskasta teille, Elvina sanoi myötätuntoisena ja jatkoi,
    Nyt teidän toiveenne toteutuu vihdoin.
    Samassa ruusu alkoi hehkua ja loistaa valoa. Tässä vaiheessa olin varma enää ainoastaan yhdestä asiasta, siitä että Haavemajassa oli kuin olikin taikaa. Ruusu meni nupulleen ja avautui sitten, sen sisältä lensi pikkuinen keijukainen. Keijukaisella oli vaaleanpunaiset siivet kuten ruusulla ja sen silmät olivat vihreät kuin ruusun lehdet.
    Toiveesi toteutuu, sinä hyväsydäminen herra, keijukainen sanoi ja liihotteli sitten ovesta ulos.
    Mies lähti hyväntuulisena kotiinsa kertomaan naisystävälleen mitä oli nähnyt.
    Minä en koskaan olisi sanonut itseäni epäluuloiseksi tai epäuskoiseksi. Mutta keijukaisiin en ollut kai koskaan uskonut.
    Elvina, voisitko selittää mitä täällä tapahtuu? kysyin hämmentyneenä.
    Tulehan Anja, mennään puutarhaan kävelemään, Elvina vastasi.
    Me kävelimme puutarhassa ja minä kuuntelin, vain kuuntelin kun Elvina kertoi. Hän kertoi kaiken mitä en ollut vuosien poissaoloni vuoksi käsittänyt. Mitä en ollut nähnyt, koska olin lähtenyt kaupunkiin, paennut kaikkea.
    Muistatko kun lähetti Viljami toi kukkalähetykset aina siitä asti kun olimme aivan pieniä? No hän on tuonut niitä paljon sitä ennenkin Haavemajalle. Hän on 170-vuotias, Anja. Viljami kuuluu haltijoiden sukuun. Aivan kuten isoäitisikin, isoäitisi on haltija. Hänen täytyi lähteä haltijoiden ja keijukaisten maahan, sinne missä kasvaa kukat jotka tulevat kauppaamme. Siellä on Salattu Puutarha jota isoäitisi on hoitanut nämä vuodet kun hänen täytyi lähteä ihmisten maailmasta. Se paikka on kuulemma ihmeellinen, ja vaikka ihmiset eivät voi sinne mennä, he voivat käydä sieltä täällä. Anja, sinäkin kuulut siis haltijoiden sukuun. Sinun tehtäväsi on jatkaa isoäitisi työtä Haavemajassa ja toteuttaa ihmisten haaveita. Eikö se olekin aivan ihana asia!
    Taivas oli pilvetön. Ja minä itkin. Itkin isoäitiä, itkin menetettyjä vuosia, kun luulin että hän oli ikuisesti poissa, itkin eroa Elvinasta, itkin ikävää jota en ollut osannut pukea sanoiksi tätä ennen.
    Voi Elvina, voinko minä siis mennä haltijoiden maahan? Miten minä jätinkään kaiken tämän kauniin taakseni ja elin vuosia harhaillen ja onnea etsien. En ymmärtänyt. Olin niin ikävissäni.
    Anja, et ole kokonaan haltija joten et voi mennä haltijoiden maahan. Et ennen kuin aikasi on täysi. Mutta isoäitisi on varmasti toivonut hartaasti että vielä palaisit laaksoon ja on nyt riemuissaan. Minusta on hienoa että uskalsit lähteä etsimään itseäsi ja uskalsit myös palata takaisin kun et saanut rauhaa muualta. Kyllä me vielä saamme menetetyt vuodet kiinni ja uusia vuosia on jäljellä vaikka kuinka.
    Syleilimme toisiamme ja kuilu välillämme kasvoi umpeen lopultakin kokonaan. Kävelimme Lounatuulen laakson kylän läpi tervehtimässä sen asukkaita, oli minulle vanhoja tuttuja ja myös uusia perheitä. Kerroimme että Haavemaja on taas avoinna, että olin tullut jäädäkseni. Aikanaan minun lapseni ottaisi vastuun kaupasta, jos niin tahtoisi. Lounatuulen laakson asukkaat tiesivät että Haavemaja oli lumottu, he tiesivät myös että se toteutti vain laakson ulkopuolisten ihmisten toiveita. Silti he mielellään asioivat kaupassa, kertomassa mitä heille kuului ja vain nähdäkseen miten siellä kävi asiakkaita ulkopuolelta. Siellä kävi elämäänsä tyytymättömiä ihmisiä, onnettomia ja surullisia, kuka mistäkin syystä. Ihmiset lähtivät Haavemajasta aina tyytyväisinä ja haluten kertoa koko maailmalle tästä ihmeellisestä paikasta. Mutta Lounatuulen laakson sijainti oli salattu, se joka kerran sinne tien löysi, ei uudelleen tietä löytänyt. Jos joku kuultuaan Haavemajasta halusi lähteä sinne toivoakseen pysyvää kauneutta, maallista rikkautta tai jotain josta olisi vahinkoa muille, hän ei sinne koskaan löytänyt. Sellaisia toiveita ei Haavemajassa toteutettu. Sinne löysi tiensä vain puhdassydämiset ihmiset joiden unelmat olivat pyyteettömiä ja vilpittömiä.
    Lounatuulen laaksossa vallitsi rauha. Vaikka Haavemaja ei toteuttanut laakson asukkaiden toiveita, he olivat onnellisia laaksossa. Ihmiset auttoivat toisiaan, he saivat elää turvassa ja suojassa mutta olivat vapaita lähtemäänkin.
    Kun palasimme Haavemajalle, yllätyimme iloisesti. Kaupan oven eteen oli muodostunut jono, laakson asukkaita ja ulkopuolisia.
    Taitaa tulla pitkä työpäivä, sanoin Elvinalle ja hymyilimme.
    Sitten toivotimme kaikki tervetulleiksi ja ryhdyimme töihin.
    Seuraavana aamuna tuli Viljami jälleen kukkalähetystä tuomaan. Olin vielä unessa kun kuulin Elvinan juttelevan Viljamin kanssa ja nousin nopeasti.
    Hei Viljami, älä mene vielä! huusin,
    Miten isoäitini voi? Onko hän onnellinen? Millaista haltijoiden ja keijukaisten maassa on?
    En aikonut päästää häntä lähtemään ennen kuin olisin saanut vastaukseni. Viljamia tämä ei näyttänyt harmittavan, pikemminkin hän ilahtui.
    No Anja Aladriana, isoäitisi voi oikein hyvin ja on hyvin onnellinen varsinkin kun tietää että sinä olet palannut ja hoidat Elvinan kanssa kauppaa.
    Totta kai hoidamme, ja tiesin aina palaavani jonain päivänä. En vain silloin pystynyt jäämään, mutta nyt olen vihdoin löytänyt paikkani ja olen onnellinen täällä, sanoin Viljamille aidosti iloisena.
    Sepä vasta on mukava kuulla. Haltijoiden ja keijukaisten maa on kuin Lounatuulen laakso, paitsi vielä monta kertaa kauniimpi ja täynnä ihmeellisiä asioita. Voisin keskustella kanssasi maastamme loputtomiin, mutta nyt täytyy jo rientää. Mukavaa päivää tytöt, työn iloa!
    Kuin myös! Huusimme Elvinan kanssa kiireiselle Viljamille ja menimme sisälle kukkia laittamaan.
    Päivät menivät nopeaan tahtiin työn touhussa. Ensimmäisen asiakkaamme naisystävä tuli eräänä päivänä kauppaamme kertomaan ihanaa uutista. Hän odotti lasta. Se oli meidänkin työpäivämme iloisin asia. Muina päivinä asiakkaita kävi tasaiseen tahtiin. Usein lapset toivoivat pikkusisarusta tai lemmikkiä, nuoret tyttö- tai poikaystävää ja aikuiset terveyttä ja esimerkiksi omaa taloa. Työpäivän jälkeen minä ja Elvina yleensä menimme järven äärelle rentoutumaan. Tuo järvi oli minulle erityisen rakas. Joskus me lähdimme soutelemaan vielä iltamyöhällä, joskus uimme ja joskus vain istuskelimme laiturilla ja haaveilimme. Silloin kun jaksoimme. Töitä alkoi jossain vaiheessa olla sen verran että varsinkin minä paljon unta tarvitsevana menin heti kun olimme sulkeneet kaupan oven, unten maille.
    Minä viihdyin laaksossa. Viihdyin työssäni. Olin hyvinkin onnellinen. Mutta eräs asia kaihersi sisimpääni. Mietin silloin tällöin että tässäkö tämä elämä on. Minulla oli ihana koti, ihanin työ mitä olisin ikinä voinut kuvitella ja ihania ystäviä. Mutta vaikka ihmisten unelmien täyttymistä oli ihanaa ja suorastaan täydellistä seurata ja iloita heidän kanssaan, en ollut itse itseeni tyytyväinen. En ollut kateellinen siitä kun muiden haaveet toteutuivat. Olin kateellinen siitä kun muut ihmiset tuntuivat niin heti tietävän mikä heidän toiveensa ja unelmansa on. Minä en tiennyt omaani. En tiennyt mistä nautin työn ohella.
    Eräänä päivänä kun herttainen nuori asiakas poistui ostettuaan auringonkukkia ja toivottuaan koiranpentua, huomasin että Elvinalla oli mielessä jotain.
    Anja, hän aloitti ja piti tauon.
    Oletko sinä miettinyt mitä elämältäsi haluat? Tarkoitan että hoidat työsi hyvin ja olet ihana vapaa-ajallakin, mutta mikä muu sinulle tuottaa iloa kuin työ ja asiakkaat?
    Mitä tarkoitat? Kyllähän sinäkin minulle tuotat iloa ja laakson muut asukkaat ja … sitten vaikenin. Elvina oli osannut kysyä juuri sitä mitä olin viime aikoina niin miettinyt ja välillä yrittänyt olla miettimättä.
    Tiedän että sinä välität minusta ja ihmisistä muutenkin. Mutta muista välittää myös itsestäsi ja omista unelmistasi. Sinulla on varmasti jotain mikä tuottaa sinulle iloa vielä enemmän kuin tämä lumottu kukkakauppamme, Elvina jatkoi hymyillen lempeästi.

    Illalla kun Elvina halusi jäädä vielä siivoamaan ja komensi minut ulos ottamaan aikaa itselleni, menin järven rannalle. Otin esille pienen päiväkirjan, johon en ollut saanut sivuakaan aikaan ennen tätä iltaa. Kirjoitin millaisia toiveita ihmisillä oli ja myös millaisin tuntemuksin päiväni oli mennyt. En ollut koskaan halunnut muuta kuin olla isoäidin ja Elvinan kanssa ja työssä kukkien parissa. Kaupungissa olin kokenut erilaisia jännittäviä kokemuksia, olin asunut useassa eri paikassa ja työskennellyt erilaisissa kukkakaupoissa, tavannut erilaisia ihmisiä. Ennen kaikkea olin tavannut elämäni rakkauden. Tästä en ollut kertonut edes Elvinalle. Aamos oli oljenvaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen kiinnittänyt huomioni heti kun hän oli astunut silloisen työpaikkani ovesta sisään. Ja kun hän hymyili, se muistutti minua auringosta, laakson auringosta, ja niin olin myyty. Aamos oli tervehtinyt ensimmäisenä minua ja ostanut kimpun tulppaaneja sairaalle siskolleen. Lähtiessään hän oli kääntynyt, ottanut yhden tulppaaneista ja ojentanut sen minulle. Siitä oli alkanut meidän rakkaustarinamme. Huomasin kirjoittavani kaipuustani. Miten yksinäinen minä lopulta olinkaan täällä. Miten kaipasinkaan Aamosta. Olimme eronneet Aamoksen kanssa sovussa, hän ei halunnut pitää minua kaupungissa koska kaipasin takaisin laaksoon enkä minä halunnut hänen jättävän siskoaan ja elämäänsä kaupungissa. Ero Aamoksesta oli elämäni vaikein asia isoäidin poismenon lisäksi, mutta olin aina kuulunut Haavemajalle, nyt tiesin että se oli tarkoitettu niin.
    Elvinalla oli miesystävä, ollut nuoruusvuosista asti, laakson Oskari joka teki heille yhteistä taloa kukkulan kupeeseen päivät ja yöt nukkui iäkkäiden vanhempiensa luona. Elvina oli aina tiennyt mitä halusi ja olin onnellinen että hän oli myös löytänyt haluamansa. Kävelin hitaasti ja hiljaa kotiin onnenkammariin jossa Elvina jo nukkui. Minäkin halusin jo unten maille ja menin viltin alle lämpimään ja suljin silmäni.

    Seuraavina päivinä asiakkaita kävi taas tasaiseen tahtiin ja oli aikaa levätäkin. Erään kerran kun Viljami toi taas uuden kukkalähetyksen, pienet keijukaiset kertoivat terveisiä haltijoiden maasta ja niin alkoi minun ja isoäitini välinen yhteydenpito keijukaisten välityksellä. Kerroin isoäidille jopa Aamoksesta, ja isöäitini vastasi, etten saisi menettää toivoa rakkauden suhteen. Isoäiti kertoi ihmeellisiä asioita haltijoiden maasta. Siellä kaikella mikä kasvoi, oli hyvä ja parantava vaikutus.
    Taivaalla oli aina hohtamassa sateenkaari eikä aurinko laskenut koskaan.

    Ovi on auki! huudahdin kun asiakas koputti Haavemajan ovelle. Elvina oli lähtenyt käymään katsomassa valmistunutta taloaan kukkulan kupeeseen. Minä olin siis yksin kaupalla ja luin kasviopasta juuri kun päivän ensimmäinen asiakas saapui, ja nostin katseeni kirjasta. En uskonut silmiäni, jäin seisomaan kirja kädessä ja vain tuijotin. Asiakas oli Aamos.
    Anja, hän sanoi hiljaa ja tuli suutelemaan minua. Suudelma oli kevyt ja hento, hellän kömpelö. Halasin häntä enkä tahtonut koskaan päästää irti.
    Ostaisin punaisen ruusun, Aamos sanoi kohta.
    Kenelle se tulee? Kysyin hieman mustasukkaisena, sillä en voinut luottaa siihen että hän ei olisi löytänyt uutta rakkautta tänä aikana. Niin kaunis mies ei olisi kauaa yksin, ei kaupungissa eikä missään maailman kolkassa.
    Naiselle jota rakastan ja jonka haluan vaimokseni, Aamos vastasi.
    Kuiskaa sille toiveesi, niin se toteutuu, sanoin nopeasti ja kuulostin töykeämmältä kuin olin aikonutkaan.
    Anja, kuiskaan sen sinulle, Aamos vastasi ja katsoi minua sinisillä silmillään.

    Kahden vuoden kuluttua tuosta päivästä, vietimme järven äärellä piknikkiä, minä, Aamos ja pieni tyttäremme Lilja. Nyt kun muistelimme mennyttä aikaa, tuntui että Haavemaja toteutti kaikkien laakson asukkaidenkin toiveet toden totta. Elvina ja Oskari olivat pian talonsa valmistumisen jälkeen halunneetkin yllättäen lähteä näkemään laakson ulkopuolista maailmaa ja heidän seikkailunsa jatkui yhä tänäkin päivänä. Elvina lähetti minulle jokaisesta uudesta paikasta kortteja ja kirjeitä ja tiesin heidän olevan onnellisia ulkomaailmassa. Minä ja Aamos saimme asua Elvinan ja Oskarin uudessa talossa kukkulan kupeessa ja kun tyttäremme syntyi, talo tuntui täydelliseltä kodilta. Elämänääntä riitti. Meidät vihittiin Aamoksen kanssa järven rannalla, laiturin päähän rakensimme alttarin kivistä ja luonnonkukista. Haltija-ystävämme vihki meidät kauniina kesäiltana auringon laskiessa järven ylle.
    Minä olin antanut kaupan hoitovastuun äitiyslomani ajaksi Aamoksen siskolle Anniinalle joka oli muuttanut parannuttuaan Lounatuulen laaksoon meidän luoksemme. Hän oli minullekin kuin sisko, minä autoin häntä hänen unelmassaan pitää kukkakauppaa ja hän auttoi minua myös Liljan hoitamisessa aina kun halusimme Aamoksen kanssa tehdä kahdestaan jotain kuten lähteä soutelemaan järvelle.
    Aurinko paistoi, söimme eväitä ja nautimme. Pienet keijukaiset lentelivät Liljan ympärillä kun hän konttasi luonnonkukkien keskellä. Hän jokelteli tyytyväisenä. Isoäiti liittyi seuraamme ja tässä tämä tosiaan nyt oli, elämä. Olin elossa ja onnellinen, kaikki oli täydellistä.

    0
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    1
    sad
    0
    angry
  • #1523

    Heidi_Laitala
    Keskustelija

    Mun elämäni on hitollinen palapeli, jonka reunat on rapistuneet. En tiedä ootko sä se viimeinen palanen, jolla siitä tulee kokonainen. Oon elänyt myrskyissä keskellä valtamerta, en tiedä ootko sä mun turvasatamani. Oon juossut pitkin aavikoita löytämättä vettä, en tiedä oletko sä mun laguuni. Mut sen tiedän, että kun oot siinä, oon hetken kokonainen.
    -Heidi

    2
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1524

    EricaAava
    Keskustelija

    Kuuntele

    Hiljaa kuuntele
    kaikua tuntemattoman
    kuuntele
    ruusunnuppujen puhkeamista,

    kuuntele
    meren kohinaa simpukassa
    ja lapsen naurua,
    sitä joka enkeleistä muistuttaa.

    Kuuntele tarkkaan,
    kuuntele hiljaisuutta,

    kuuntele
    mitä uutta
    sinussa tänään luodaan.

    Sillä jokainen päivä
    on kuultavissa
    syntymisen, luomisen laulu,
    jokainen päivä
    jotain uutta sinussa syntyy.

    Silloinkin, kun
    harmaa on taivas
    eikä mikään tunnu liikkuvan.

    Jotain uutta, kaunista ja vahvaa
    sinussa syntyy
    juuri silloin
    kun mustassa tunnelissa, kuilussa
    epätoivon synkissä syövereissä
    sinua rajusti uitetaan.

    Siis kuuntele tarkkaan,
    kuuntele kuinka
    tulevaisuuden kaunis kaiku sinussa
    soi, soi
    luomisen kirkas laulu
    ja enkeleiden lempeä ilon kieli.

    Erica Aava (Facebook: Särkyneiden Salaseura)

    2
    like
    7
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1525

    climax
    Keskustelija

    Majakan valo
    kutsuu jo kulkijoita
    vaeltavia.
    Meren lämpö antaako
    sylinsä vaiko ranta?

    0
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1526

    satumaistaajattelua
    Keskustelija

    Kiitollisuus

    Linkissä on blogitekstini, jossa pohdin kiitollisuutta omaan satumaiseen tapaani. Toivon, että tekstini saa muitakin miettimään asioita, joista on kiitollinen <3 Usein onni, ilo ja kiitollisuus löytyvät arjen pienistä asioista <3.

    P.S. Linkki löytyy otsikkoa kiitollisuus klikkaamalla.

    Satu

    1
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1528

    luovuusjataide
    Keskustelija

    Tässä olisi tälläinen aiemmin kirjoittamani runo rankan valmistumisvuoden takaa, jolloin halusin kerätä voimia itselleni.

    Voimaretki

    Katsot kauas, meri edessä aaltojaan lyö.
    Joku sisällä kaipuuta menneisyydestä syö.
    Linnut ne lentää kuin kaunis kuoron tahdikkaana laulaa uudesta taipaleesta tulevaisuudesta.
    Jossain voin kuulla hiljaisen sorinan puron.
    Nään linnun, haavoittuneen, korjaan sen haavoittuneen siiven paikoilleen.
    Nostan sen korkealle.
    Kuiskaan sen korvan juurelle:
    Lentä lintu kultapieni,
    tee kaunis liike, kierre.
    Usko siihen, että siivet kantaa.
    On hetki, kun elämä sulle hyvää antaa.
    Jos elämä kolhuja suo, niin muista että ne sirpaleet onnea tuo.
    Olet vapaa, sinulla on päämääärä.
    Älä ole koskaan elämälle jäärä.
    Usko mahdollisuuksiin, ota hetkistä kii.
    Muistoihin ne lopulta vaipuvat kauniihin.

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1529

    jemppis
    Keskustelija

    Kirjoitin tämän tekstin tasan vuosi sen jälkeen, kun isäni kuoli.

    Vuosi.
    Vuosi sitten, minä menetin sinut.
    Tiedäthän,
    että nämä hiljaiset hetket kanssasi, ovat nykyään sanattoman kauniita.
    Ne ovat hetkiä,
    kun minä olen vain Sinun.
    Hetkemme koostuvat surusta
    ja kaipuusta.
    Sanoista, joihin en saa vastausta.
    Hiljaisuudesta, joka ei lopu.
    Isi,
    meillä ei ole enää arkisia hetkiä.
    Hetkiä, joissa pystyisin kuulemaan äänesi tai hetkiä, joissa tuntisin halauksesi.
    Meidän yhteytemme on suru ja kaipaus, kyyneleet poskillani
    sekä ikuinen ikävä.
    Isi, silti,
    me olemme yhä.
    Me emme ole mihinkään kadonneet.
    Olet aina kanssani,
    ja minä tiedän sen nyt.

    1
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1531

    Enni_Lahdetluoma
    Keskustelija

    https://aupairmummi.blogspot.com/2018/08/violetti-kuu.html
    Irtisanouduin työstäni ja lähdin vuodeksi Sveitsiin – aupairmummiksi. Kerron tässä blogi -postauksessani ikävöinnistä, innostuksesta, jännityksestä, omien kadoksissa olleiden taitojen löytymisestä, uudesta elämänvaiheesta…. uskomaton vuosi oli silloin vasta alkamassa, nyt jo loppusuoralla. Olen ylpeä itsestäni että rohkenin hypätä tuntemattomaan. Huima kokemus !

    2
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1533

    Elina_inkeri
    Keskustelija

    Kirjoittamani teksti läheiselle ihmiselle.

    Tiesitkö,
    että jossain kaukana,
    tuolla yläpuolellamme,
    on kokonainen universumi –

    se heijastuu silmistäsi.

    Olet vahvempi kuin luulitkaan.

    Muistatko vielä kaikki ne illat,
    kun luimme yhdessä sarjakuvia
    yölampun lämpimässä valossa?
    Nukuimme siinä puisessa kerrossängyssä –
    sinä ylhäällä,
    minä alhaalla.
    Piirsimme sängyn pohjaan kuvia
    ja kirjoitimme tekstejä,
    jotka ovat jo unohtuneet kauan sitten.

    Muistan, että halusin aina suojella sinua
    kaikelta pahalta-
    haluan edelleen.

    On niin paljon asioita,
    joita voisin sanoa sinulle,
    mutta en osaa.
    Ehkä se riittää, että istun vierelläsi
    silloin kun se sinulle sopii
    ja voimme ihailla yhdessä värien leikkiä
    uutena aamuna.

    Kaikesta huolimatta
    olet yhä sinä
    eikä elämän tarvitse olla täydellistä.

    Olet hyvä juuri noin.

    0
    like
    4
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1534

    Meikku
    Keskustelija

    Miksi taistella?
    Oltiin sulle syy,
    silti väsyit taistelemaan.

    Ymmärrän sen kyllä ja hyväksynkin,
    surullinen olen silti.
    Tehtiinkö kaikkemme,
    miksi ei kukaan valoa löytänyt?

    Rakkaat on mulle syitä taistella
    Vaikka olis vaikeeta, en luovuta.
    Taistelen jatkossakin.
    Pimeys ei vie mua.

    Vaikka välillä tuntuu, että luovutan,
    ei kannata, mä jatkan silti.
    Taistelu ei oo ohi,
    edelleen hengissä oon.

    Huomenna vahvempana,
    joku koppaa kun mä putoan.
    En vajoa pohjalle, näen valoa.
    Mulla on syy taistella.

    Olen arvokas, minulla on väliä.
    Olen rakas, olen tärkeä.
    Syy taistella olen minä.

    1
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1535

    Ikipohdiskelija
    Keskustelija

    Linkki blogitekstiini, joka käsittelee täydellisyyttä:
    https://ikuistaelamanpohdiskelua.blogspot.com/2019/06/taydellisyyden-fantasia-elama-on.html

    Kesäterkuin

    Ikipohdiskelija

    1
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1536

    miianrunot
    Keskustelija

    Valoa tunnelin päässä

    Valoa tunnelin päässä. Kaikille tuttu sanonta. Kuka sinne pimeään tunneliin käski mennä? Eikö tunneliin olisi miellyttävämpää mennä valon kanssa. Vai oliko tunnelissa valot sinne mennessä ja kesken matkan ne yllättäen sammuivat?

    Sitäkö ihmisen elämä aikuisena on? Mennään tunneliin ja joskus ehkä nähdään se valo tunnelin toisessa päässä. Onko se sitten eläke, vai se ikuisen elämän valo? Jäsentelin tuntoni runoksi, koska siitä on tullut minulle luontevaa.

    Tunneli

    Pimeeseen putkeen,

    ei ihme et sä pelkäät.

    Sinne vaan!

    Niin sen kuuluu mennä,

    kyl se siit helpottaa.

    Kiihdytät askelii,

    et uskalla kattoo sivuille.

    Sit, yks’ kaks’ – Valo,

    ei ihme et sä pelkäät.

    Muutos pelottaa aina. Päätös on se vaikein osuus, toteuttaminen sujuu omalla painollaan. Sanoin itseni irti vakituisesta työsuhteesta. Siitä, jossa sairastuin. Olen ollut 7 kuukautta sairaslomalla. Välillä kävin kokeilemassa puolikasta työaikaa, ei toiminut. On tullut aika päättää, jatkanko sairaslomalla ja kuljen sen polun loppuun vai kokeilisinko jotain muuta. Hyppääminen pois tunnelista ilman valoa pelottaa paljon. Enemmän kuitenkin pelottaa jääminen tunneliin.

    Työ tai sen puute on nyt ajankohtainen aihe. Olenko hullu, kun luovun vakituisesta työstä tällaisena aikana ilman tietoa jatkosta. Tekeekö se minusta täysin työkyvyttömän, etten pysty tekemään nykyistä työtäni? Voisiko olla niin, että voisinkin paremmin jossain toisessa työssä? Näihin kysymyksiin saan vastauksen vain kokeilemalla.

    Mikä on oikeasti pahinta mitä minulle voi irtisanoutumisen jälkeen tapahtua? 3 kuukauden karenssi on kyllä paha, mutta vaikka Suomea soimataan monessa asiassa, meillä kuitenkin ON sosiaaliturvajärjestelmä. Työn hakuun on myös alettava. Jos ei hae työtä, ei sitä myöskään melko varmasti saa.

    Tilanne on kaikkiaan itselle myös melko hämmentävä. Kun ei oikein itsekään tiedä, onko nyt täysin hukassa, vai vahvasti oikealla tiellä. Kun ei ole sitä saamarin valoa. Otsalampustakin on patterit loppu. Eikä täällä maalla ole edes katuvaloja. Paikoilleen en kuitenkaan voi jäädä. Sisällä joku ääni sanoo, että eteenpäin on mentävä, mitä se sitten tuokaan tullessaan. Ettei vaan olisi se eilinen hernekeitto…

    Kaikkien näiden ajatusten sekamelskasta löysin kuitenkin yhden tulitikun. Ja liiteristä muutaman kuivan klapin. Sain aikaiseksi valon. Se ei kyllä ollut menossa minnekään, ei näyttänyt kulkijalle tietä. Sen sijaan se sanoi: – ”Tässä on hyvä. Hengittelehän hetki.” Aika parasta.

    Loppuun vielä voimarunoa.

    Hyppy

    Mikä on pahinta mitä voi tapahtua?

    Onnistuminen?

    Rohkeus?

    Unelmien toteutuminen?

    Vai se, ettet koskaan hypännyt?

    Linkki blogiini: https://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/viikon-voimaruno/valoa-ennen-tunnelia

    Instagramissa voimarunoja: #viikonvoimaruno @miianrunot:

    Voimarunot myös Facebookissa: viikonvoimaruno

    1
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1537

    ihaa
    Keskustelija

    Rakkautta ei löydy jos sitä etsii.
    Se saapuu kun aika on oikea.
    Toivoton ei koe rakkautta.
    Tasapainoinen järkkyy, kun rakkaus hiipii hiljaa sydämen oikeaan kammioon.

    1
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1538

    minunlainenelama
    Keskustelija

    Tänä aammuna
    Tänä aamuna olen vahvempi kuin eilen.
    Tänä aamuna minua ei alisteta. Tänään pärjään, selviän ja katson eteenpäin

    En katso taakseni, en tänä aamuna. En anna loukata itseäni. En tänään. En enään.

    Tänä aamuna kerään ympärilleni ihmisiä, jotka tahtovat kanssani kulkea. Niitä läheisiä, jotka hyväksyvät minut, joiden kanssa en ikinä koe, että minussa on jotakin vikaa.

    Tästä aamusta alkaen kyydissäni ei ole tilaa nöyryyttäjille.
    Tästä aamusta alkaa uusi aika.
    Tänä aamuna ja jatkossa kaikkina aamuina kelpaan. Olen riittävän hyvä.

    3
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1540

    Tarja_Rantama
    Keskustelija

    Linkki blogitekstiini, jossa pohdin elämää ottamieni valokuvien äärellä.

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
    • #1651

      HE-toimitus
      Ylläpitäjä

      Hei Tarja, linkkisi ei valitettavasti toimi. :/

      0
      like
      0
      love
      0
      haha
      0
      wow
      0
      sad
      0
      angry
  • #1541

    JenniP
    Keskustelija

    PINNAN ALLA

    meren musta massa
    ympärillä vasten

    painautuu
    syliinsä ottaa
    lohduttaa

    pari potkua kohti pintaa
    outo keveys
    valtaa vaikka
    meri pistää vastaan

    valo leikkii
    lähestyvän pinnan
    pyörteissä
    kevyenä
    ylöspäin
    matkaavissa ilmakuplissa

    lupauksena auringosta

    pari potkua vielä

    äänet jo kutsuu
    paine alkaa hellittää

    pari potkua vielä

    elämä kutsuu

    kellumaan aalloilla
    auringon kultaamassa kylvyssä

    mutta jos en jaksakaan

    paine syleilee niin
    tuudittaa turvaan
    painaa kohti pohjaa

    hiljaisuuteen
    helppouteen
    paineeseen
    tottuu kyllä

    antaudun

    tumman virran vietäväksi

    1
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1543

    Esko_Tiainen
    Keskustelija

    Olen noussut tuhkasta. Kaikki vastoinkäymiset tekevät minusta vain vahvemman. Kaikki epäonnistumiseni kääntyy lopulta voimakseni ja viisaudekseni.
    Suru ja viha muuntuu lempeydeksi ja valoksi. Joten antaa tulla, täydeltä laidalta. Otan kaiken vastaan. Minulla ei ole kuin rakkaus ja rakkaus voittaa aina. Niin ainakin sanotaan. Selviän ihan mistä vaan. Ja kelpaan sellaisena kuin olen.

    0
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1544

    Esko_Tiainen
    Keskustelija

    runo-uskallatko

    • tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten  Esko_Tiainen.
    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1547

    Veli_K
    Keskustelija

    Parisuhteen haasteita sekä yhteisellä, että yksilöllisellä tasolla käsittelevä, aktiivisesti luettu blogitekstini. 😊

    Kymmenen merkkiä mistä tiedät, että elät parisuhteessa ”aikuislapsen” kanssa

    Kesäterkuin!

    Veli Koo

    1
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1548

    Linnea_Siliamaa
    Keskustelija

    Ylös ja alas, kuin vuoristorataa.
    Ei ailahtelulla tunnu olevan rajaa.
    Yks askel eteen, sit kaks taakse.
    Ei myrskyt kysy tullessaan, saaks ne.
    Tulta ja tappuraa, ku tunteet myllää.
    Kuin myrskyn silmässä, päässä jyllää.
    Ennen ku synkästä tulee valkeaa,
    tuntuu että liitoksista halkeaa.
    Rauhaa kaipaan ja tasapainoa
    ja sitä ettei sotku pään sisällä vainoa.
    Eteenpäin vie se ajattelutapa,
    et ”Se vahvistaa, mikä ei tapa”.
    Ei ne myrskytkään kestä ikuisuutta.
    Toiveikkaana kohti päivää uutta.
    Kyllä jokaisessa tunnelissa on pää.
    Et oo vielä perillä jos et valoa nää.

    1
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1549

    Ninnutar
    Keskustelija

    Pitäskö tää hiljaisuus jollain täyttää
    Huutaa tuulee tai kiljua pimeään
    Vai pitäskö istua ja olla vaan
    Kun rinnassa puristaa ja kyynel putoaa

    Pitäskö tää tyhjyys jotenki täyttää
    Alekaareja kaivaa vai keisarilta huutaa
    Vai pitäskö kaivaa syvemmälle
    Löytyiskö pohjalta muruja rakkaudelle

    Pitäskö näillä käsivarsilla jotain kantaa
    Kulkea avosylin ja vierasta syleillä
    Vai pitäskö rakkaudelle tilaa antaa
    Ottaa lähelle ja hieroa kylkeä

    Pitäskö näillä jaloilla johonkin mennä
    Kun kompuroin eikä askel oikein lennä
    Vai pitäskö pyytää ystävältä tukea
    Kun aivot on sumussa eikä jaksaisi kulkea

    Pitäskö näillä silmillä jotain nähdä
    En tiedä eteenkö vai taakse mennä
    Vai pitäskö uskaltaa ympärille katsoa
    Elää hetkessä ja eikä vuoden jaksoa

    Pitäskö maailmaan löytää valoa
    Istua pimeässä tai kävellä ympäri taloa
    Vai pitäskö uskaltaa ulos lähteä
    Valonsa kohdata ja suunnata kohti tähteä

    1
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1550

    AINO F
    Keskustelija

    Kun tekee sitä mitä rakastaa
    ei voi sydäntänsä pakastaa

    Elämä on suuri seikkailu. Tee siitä oman näköisesi matka. Ole rohkeasti avoin ja utelias kaikelle sille, mikä saa juuri sinun sydämesi hehkumaan. Näin tulet löytämään kaiken sen mitä tarvitset.

    Voit tuntea lämmön pyhän
    kun avaat oman maailmasi syvän

    -Aino Forsström-

    2
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1551

    Mimmalin
    Keskustelija

    Miehen kuva.

    Täydenkuun valossa, istuu mies harmaa ja hauras,
    tupakka vapisevissa sormissaan.
    Puristuu nyrkkiin pullon kaula, kuiville huulille sen nostaa.
    Ei lapsenlastaan nähnyt, ei sitä poikaa mitä joskus toivoi.
    Kävelee mies kepin kanssa, ei kanna askel enään.
    Ikää viisikymmentä, mutta on ruumis vanhan miehen.
    Ei puhelua, ei viestiä, ei toivomustakaan.
    On aika ajanut jo ohitse niiden toiveiden..

    Odottaa tyttö millon isän lähtö jo on.
    Ei juopunutta sielua kukaan puhdistaa voi.
    Pullon suusta kaatuu, lohtuliemen pisara viimeinen,
    uppoaa mies sohvaan syvemmälle, toivoen sen vielä hänet kadotukseen vievän.
    On rahat taas loppuneet, hän vaikeroi.
    Ääneen kuin kuulijalle, eikä kukaan häntä
    kuule.
    Ei aukaise verhoja, ei koko viikkona.
    Ilmeensä kivusta vihainen.

    Pienen tytön katse kohti jokaista aurinkoa. Isän autoa odottaa, tulisiko hän hakemaan..
    Odottaa siellä vieläkin, mutta ei kasvojaan kaipaukselle näytä.
    Mutta isän jano toisenlainen on, voimattomana ei ihminen taistella voi.
    Tytön ilme vihainen, huolehtii hän yksin lapsistaan.
    Sielu yksinäinen, kuin suden.
    Pelkää hän kohdata kuvaa miehen.
    Oman poikansa käsi, äidin sormeen takertuu. Pellavapäinen on hänkin, jo silmissä suuri on elämän palo.

    Olisi toivonut isänsä olevan vahvempi.
    Vahvempi kuin hän.
    Ei turvasatamaan isän vene, ankkuria heittänyt.
    Tyttö kuin täydenkuunlapsi, ei pimeältä ole piilossa.
    Katseet ihmisten silmiin koskee, sulkee hän verhot kotonaan.
    Ei luota tyttö enään, kuvat vääristyneet olleet.
    Ei turvasatamaansa perille löydä.
    Kaipaukselle kallis hinta olla voi.

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1552

    Paula_Kautto
    Keskustelija

    ”Tuuli tuivertaa,
    puut huokaa.
    Lehdet tanssivat.
    On aika.
    Tuntea oma voimansa.
    Juhlia
    elämää,
    sen kantavuutta.
    Juurtua ja kurottaa tähtiin.
    Ei rajoja,
    vain elämä.”

    -Paula

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1553

    Isa
    Keskustelija

    Lapselleni:

    Minä suojelen Sinua.
    Kaikelta – ajattelin.
    Enkä kuitenkaan pysty torjumaan
    kaikkia maailman vaaroja.

    Olen kilpesi ja panssarisi.
    Teen parhaani, mutta annan sinun elää.

    Kasvatan kanssasi siipesi,
    jotta opit lentämään.
    Olisivatpa ne vahvat ja kestävät.
    Löytäisivätpä ne aina takaisin luokseni.

    0
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1554

    MiaKM
    Keskustelija

    Oo se kuka haluat

    ”Pudista päätäsi lujaa,
    anna huminaksi sanojen muuttua.
    Kuule et,
    mitä sanelee ilmassa,
    aakkoset.

    Kauniimpaan kuvakulmaan,
    hivuttauduit kuin ilmaan.
    Leijailet,
    nähdä voit lintujen,
    vapauden.

    He eivät määritellä sinua voi.
    Sen vallan kaappaat
    heiltä pois.
    Sisäisen voiman maailmassa,
    saat olla aina se kuka haluat.
    Se kuka haluat.  

    Pujotat takkisi hihat,
    sujautat jalkaasi lempisaappaat.
    Astelet,
    päättäen ovelle,
    avaat sen.

    Raikkaaseen syystuuleen,
    paikkaat keuhkojesi hapenpuutteen.
    Hengittelet,
    tunnetko jo sen,
    vapauden?

    He eivät määräillä sinua voi.
    Sen vallan kaappaat heiltä pois.
    Sisäisen voiman maailmasta,
    saat ammentaa sun rikkauksistas.
    Rikkauksistas.

    Oo se kuka haluat.”

    Hei ❤️ Olen kirjoitellut teini-tytöstä saakka sanaleikkejä. Tämä teksti riimitteli päähän vuosi sitten. Se nousi siitä, kun täytyy suojata itsensä negatiivisessa ja vaatimuksia esittävässä ympäristössä.

    Pienten lasten myötä arki vei kuitenkin niin tiiviisti mukanaan, että luovuudelle ei juuri jäänyt sijaa. Viime vuonna ajatus kuitenkin alkoi jälleen juosta ja mielikuvitus pyöritellä sanoja ja säveliä. Ne lymyilevät pöytälaatikossa 😅 Pidän monimerkityksellisistä teksteistä, vaikka myös selkeät ajatukset uppoavat. Pääasia, että on ajatusta.✨🌹

    2
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1556

    saza
    Keskustelija

    Ajasta ikuisuuteen

    Istun puisella penkillä ja pyyhin hikeä nenän päästä. Uskomatonta, että täälläkin, missä yleensä aina henkii viileys, on tällä kerta kuuma. Äiti istuu hiljaa vieressäni vasemmalla puolella ja kaivaa ennakoivasti nenäliinaa taskustaan. Oikealla puolestaan on tyhjillään oleva reunapenkki, joka odottaa isää. Hengitän hiljaa ja mietin tyynenä, että tällä kertaa minä selviän, tällä kertaa en usko liikuttuvani. Olen läsnä, mutta en osa tätä kaikkea, kuten ystäväni tapaa sanoa.

    Tilassa kaikuvat yskäykset ja supina, joka luo odottavan ja levottoman ilmapiirin. Viimein vaivaannuttava hiljaisuus rikkoontuu, kun kirkon kellot alkavat soida. Hemmetin kellot, eikö tähän muuta taas tarvittu! Kiroan mielessäni ja pyyhin ensimmäiset kyyneleeni. Myönnän kuitenkin ihmisyyteni ja sallin tunteiden nousta pintaan. Tunteiden, joiden muut luulevat olevan hautajaissurua, mutta jotka minulle ovat kuitenkin vain herkistymistä kauniin hetken äärellä. Nuo kellot hivelevät sieluani sydänjuuria myöten, voi ovatko nämä onnen kyyneliä. Ja vielä hautajaisissa! Tunnen pienen syyllisyyden piston rinnassani.

    Kellojen sointi vaihtuu urkujen kauniiseen laulantaan ja ihmiset ympärilläni nousevat seisomaan, minäkin nousen. Pian ovesta kävelee sisään kuusi miestä, joista ainoastaan yksi näyttää kantavan muita painavampaa taakkaa. Hän on kantamassa isäänsä viimeiselle matkalleen. Erehdyn vilkaisemaan hänen tuskan vääristämiä kasvojaan ja totean sen virheeksi. Sarjassaan jo toiset kyyneleet nousevat silmiini. Mutta eivät vieläkään myötäelämisestä, vaan siitä tosiasiasta, että tajuan kuoleman olevan jatkuvasti lähellämme. Joku päivä minunkin kasvoni vääristyvät tuskasta, ja joku päivä minä olen tuossa puisessa arkussa.

    Kanttori soittaa urkuja ja kantajat laskevat arkun hiljaa korokkeelle jääden seisomaan vainajan vierelle virren loppuun saakka. Katselen heitä, kuutta miestä mustissa puvuissaan, ja näen kolmen heistä kasvoilla pienen värähdyksen – päivien ehtoopuolella ollessaan hautajaiset lienevät muistuttavan vielä selvemmin elämän kierrosta. Niin, pian on minun vuoroni, luulen heidän ajattelevan. Toiset lohduttautuen ajatukseen, toiset kauhistellen.

    Isä istahtaa lopulta viereeni, ja huokaisen hiljaa kiitollisena siitä, että hän todella on siinä. Elävänä, hengittävänä olentona, lihana ja verenä. Haluaisin ottaa häntä kädestä. Tuosta suuresta, vahvasta kädestä, jota olen aina pitänyt turvallisuuden ja luottamuksen, voiman symbolina. Kätenä, joka kantaa kaiken eikä koskaan petä. Painan hetken muistoihini ja toivon – samalla hieman häveten, että ajatus käväisee jo mielessäni – että kun joskus koittaa se päivä, jolloin joudun kantamaan häntä, voin silti tuntea hänet vierelläni yhtä elävänä kuin juuri nyt. Vankkumattomana ja vahvana, lohdullisena tukipilarina.

    Pappi nousee puhumaan ja katkaisee haikeat ajatukseni. Sivusilmällä huomaan, kuinka veljeni pyyhkii kyyneleitä. En ajatellut hänen liikuttuvan näin helposti – onko hänessä jokin herkkä puoli, johon en ole päässyt koskaan tutustumankaan? Äh, keskity nyt, ole läsnä Satu! Vaikeaa se on, kun papin tukka on suoraan 80-luvulta ja huvittaa minua suuresti. Puhe on kummallinen, enkä pysy kärryillä. Haluaisin pyöritellä silmiäni mutta se tuntuu epäkunnioittavalta. Katsahdan kuitenkin isään päin ja saan vastukseksi katseeseeni virneen. Sydämessäni läikähtää taas riemusta todetessani hänen olevan samalla aallonpituudella. Tunnen kuinka tämäkin pieni, mutta niin kovin sopimaton hetki jonka jaoimme tuossa surujuhlassa painautuu muistoihini.

    Pappi puhuu loputtoman pitkään taivaan kotiin sijatuista vuoteista. Mieleni lähtee taas harhailemaan. Huomaan, että aiempi tunnemysrky on laantunut ja koen mielenrauhan ottavan vallan. Aivan, kuin tunteita ei olisi olemassakaan. Olenko minä kylmä ja tunteeton, vaiko vain tämän kaiken yläpuolella? Voiko niin edes sanoa? Ihmiselo näyttäytyy hetkellisesti kovin kummallisena. Tässä me istumme pienessä kirkossa puisen arkun äärellä surren häntä, joka on jo lähtenyt. Itkemme mennyttä. Miksi? Jokainen lähtee täältä joskus, miksi se on edelleen niin vaikeaa ihmiskunnalle? Miksemme ole kyenneet löytämään uudenlaista tapaa tarkastella elämän päättymistä, miksi se on aina lähtökohtaisesti trauma? Miksi se on suuri mysteeri, jota emme osaa ymmärtää? Eksyn ajatuksiini ja huomaan tunteettomuuteni olevan todella vahvaa – oloni on rauhallinen ja tyyni, hyväksyvä. Samalla mietin, kuinka jonain päivänä haistatan paskat omille zen-ajatuksilleni ja itken silmät päästäni kiroten elämää, kun joku itselleni todella läheinen poistuu. Mutta tänään ei ole vielä se päivä, luojan kiitos tänään ei vielä ole se päivä! Hengitän syvään ja muistutan itselleni hetkessä elämisestä, kiitollisuudesta ja siitä, että mikään ei ole itsestään selvää. Tänään, kun muut surevat kuolemaa, minä kiitän elämää.

    1
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1557

    Satusiipi
    Keskustelija

    Kirjoitin blogitekstin surusta, kun ymmärsin, että on olemassa kahdenlaista surua. Yksi on se, joka hoitaa ja toinen se, joka on jäänyt vaille lohdutusta.

    KUIN KIRISTYVÄ KÖYSI KAULAN YMPÄRILLÄ – PADOTTU SURU JÄÄ KIPUNA KEHOON

    ”Suru on parantava ja hoitava tunne”, kirjoittaa Tommy Hellsten kirjassaan Virtahepo olohuoneessa. Muistan kun luin nuo sanat. Siihen asti olin ollut samaa mieltä kaikesta, mitä kirjassa sanotaan. Mutta tästä en voinut olla samaa mieltä. Se suru, jonka minä tunsin, ei tuntunut hoitavan minua millään tavalla. Suru on tuntunut kuin köydeltä, joka yhä vain kiristyy kaulani ympärillä. Mitä enemmän yritän päästä köydestä irti, sitä tiukemmalle se kietoutuu minuun.

    Olen lukenut, että vakavasti masentunut on menettänyt kykynsä surra. Tunteet tulevat itsestään, joten suru, kuten muutkin tunteet, asuu meissä kaikissa. Kykyä sietää vaikeita tunteitaan ei kukaan meistä saa syntymälahjana. Tunteiden säätely on taito, joka täytyy oppia. Tunteet, jotka tuntemisen sijaan torjutaan, eivät katoa minnekään. Padotut tunteet jäävät kehoon psyykkisenä kuormana ja ilmenevät ennen pitkää fyysisenä kipuna tai henkisenä pahana olona, masennuksena.
    On olemassa kahdenlaista surua. On surua, joka hoitaa särkynyttä sydäntä. Tervehdyttävän surun kyyneleet ovat kuin kesäsade, joka elvyttää kuivan maan ja mahdollistaa kasvun. On olemassa myös mustaa, tukahduttavaa surua. Se on kuin rankkasateiden aiheuttama mutavyöry, joka hautaa kaiken elävän alleen. Se on pitkittynyttä surua, jossa menetykseen sopeutuminen ei etene. Se ei etene, koska parantava yhteys suruun on katkennut. Yhteys tunteisiin katkeaa, kun ne syntyvät psyykkisesti ylivoimaisessa tilanteessa.

    Vakavimmillaan yhteyden katkeaminen tapahtuu traumatisoitumisessa. Silloin menetyksen aiheuttama suru erkaantuu tietoisuudesta ja lukkiutuu kehoon hallitsemattomana stressinä. Kyvyttömyys tunnistaa ja hoitaa epämiellyttäviä tunteitaan voi johtua myös varhaisesta kiintymyssuhdehäiriöstä, tunnelukoista tai masennuksesta. Ihminen, joka on menettänyt yhteyden tunteisiinsa, on kenties sisäistänyt käsityksen siitä, että omat tunteet ovat vääriä tai uhkaavia ja että niiden ilmaiseminen on heikkouden merkki ja tae siitä, että minua ei hyväksytä.
    Kun olin lapsi, suru ja viha piti kätkeä. Kun myönteinen tunneyhteys toisiin puuttui, menetin yhteyden myös itseeni. Kukaan ei antanut tilaa vaikeille tunteilleni, ei ymmärtänyt niiden todellista syytä eikä pystynyt auttamaan niiden tuntemisessa. Sitä, minkä kokee vääräksi mutta mistä ei pääse eroon, alkaa häpeämään. Häpeä on sisäinen hajoamisen kokemus – tunne siitä, että minä en kelpaa, minun pitää olla toisenlainen. Siksi kehitin itselleni vahvan ja iloisen kuoren, jonka sisälle suljin surullisen ja vihaisen lapsen.

    Patoutunut suru jäi kehooni samalla tavalla kuin maa mutavyöryn alle. Suru, jolle ei ole ollut lupaa eikä tilaa olla olemassa, on ilmentynyt minussa monenlaisina oireina: vihana, yksinäisyytenä, väsymyksenä, ahdistuksena, selkäkipuna, avuttomuutena, alakuloisuutena, kontrollointina, syyllisyytenä ja tunteena, että olen pohjimmiltani vääränlainen. Koska en ole ollut puuttuvan peilauksen ja kehittämäni valeminän takia yhteydessä omiin syvimpiin tunteisiini, en ole voinut myöskään saada vastausta tarpeisiini tulla lohdutetuksi.

    Haluaisin, että tulisin vihdoin kokonaan näkyväksi. Kun se puoli minussa, joka on piilossa häpeän takana, tulisi hyväksytyksi, en tarvitsisi enää hienoa kuorta suojaamaan minua. Nyt ymmärrän, miksi minusta on tuntunut pahalta ja turhauttavalta, kun minulle on sanottu usein, miten hyvinvoivalta näytän ja miten hienosti olen edistynyt! Kun kaikki näkevät vain pärjäävän aikuisen, kuka näkee surevan lapsen?

    Traumaattisen surun voi muuttaa hoitavaksi suruksi. Miten? Tarvitaan turvalliset, lempeät kädet, jotka irrottavat rakkaudettomuuden köyden ja hoitavat sen aiheuttamat hiertymät ja haavat. Nuo auttavat kädet voivat olla kenen tahansa vastuullisen aikuisen. Eheyttävä surutyö on sitä, että otan kaikki raskaimmatkin tunteeni hyväksyen vastaan ja hoidan niitä; annan tunteen olla minussa yrittämättä päästä siitä eroon.

    Suru on kehon viesti huolenpidon tarpeesta. Suru pyytää tulemaan lähelle, olemaan vierellä ja jäämään luokse niin kauan, että viimeinenkin kyynel on kuivattu ja kaipauksen kuiskaus kuunneltu. Antamalla itselleni luvan olla tunteva ja haavoittuva löydän yhteyden pieneen, kallisarvoiseen lapseen, joka sisälläni asuu.

    – SATUSIIPI

    • tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten  Satusiipi.
    0
    like
    4
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1559

    mp
    Keskustelija

    Kirjoitan blogia ”Rautaa, rahkaa ja mielenrauhaa”. Blogiani aloin kirjoittaa muutama vuosi sitten, kun olin itse isojen elämänmuutosten edessä, ja jouduin arvioimaan uudelleen, kuka minä olen ja mitä elämältä haluan. Heittäydyin fitness-harrastukseen, mitä kautta löysin yllättäen fyysisen hyvinvoinnin lisäksi uusia henkisiä oivalluksia. Blogissani käsittelen paitsi fitneksen fyysistä ulottuvuutta myös niitä henkisiä oivalluksia, joita olen matkan varrella tehnyt. Alla oleva teksti on yksi suosikkejani. Kirjoitin sen, kun huomasin, miten arki tarjoaa yllättäviä suvantohetkiä eikä aina tarvitse elää kiirettä otsasuoni sykkien.
    Blogini löytyy täältä: https://rautaarahkaajamielenrauhaa.blogspot.com/

    ———————————————————————————————————————–

    Zen ja jonottamisen taito
    – maaliskuuta 04, 2018

    Menen töistä suoraan kauppaan. Väsyttää, nälkä, lapset pitäisi hakea päiväkodista, kiire… Kerään ostokset nopeasti ja menen kassoille. Jokaisella kassalla on jonoa, yritän valita lyhyimmän ja siirryn kärryjeni kanssa sinne. Jono etenee tuskastustuttavan hitaasti, minulla on kuuma ja huono olo. Ärsyttää. Kassalla menee joku pieleen ja kassaneiti joutuu kutsumaan apua. Mikä tässä kestää, olisi pitänyt valita toinen kassa…

    Pääsen kaupasta, lastaan autoon ostokset ja suuntaan hammaspielet kireinä kohti päiväkotia. On ruuhka-aika ja tiet eivät vedä. Edessä joku hituroi ja en ehdi valoista. Pitää odottaa. Kaupassa oli hiki, nyt autossa tulee kylmä. Varpaat palelevat Kuomista huolimatta, autoni on vanha romu ja jalkatilassa on kylmä.

    Päiväkodissa lapsi on muuttunut päivän aikana etanaksi eikä etanaa ole helppo valuttaa haalareihin. Päässä huimaa ja kärsimättömyys kuuluu äänessä. Autoon päästessä huudan jo suoraa huutoa lapselle, kun tämä kitisee ja kiemurtelee enkä saa turvaistuimen lukkoa kiinni.

    Kotona pitää laittaa ruokaa, siivota, käyttää koira, tehdä sitä ja tehdä tuota, ehkä ehtiä salille… Jonotan, odotan, kohta on hetki omaa aikaa. Suurin osa vanhemmista tietää juurikin sen tunteen, kun lapset on saatu nukkumaan ja saa uppoutua hetkeksi sohvan uumeniin… Päivät juoksevat kilvan toistensa ohi, viikot tuntuvat muuttuvan yhä lyhyemmäksi, jossain odottaa viikonloppu, loma on melkein täällä – ja sitten se on jo ohi ja arki alkaa alusta taas, jonottaminen, odottaminen, hermostunut hiki ja Kuomissa palelevat varpaat. Kaupan kassalla edellä jonottavien asiakkaiden hitaus ärsyttää, muut autoilijat ovat idiootteja, jotka tahallaan hidastavat matkaani, lapseni muuttuvat seminestemäisiksi, kun minulla on kiire ja minä lasken sekuntteja siihen, että saan pari minuuttia sohvallani ilman, että kukaan vaatii minulta mitään.

    Lottovoitto muuttaisi kaiken! Sitten en jonottaisi, en odottaisi elämän alkavan, vaan eläisin elämääni. Voittaisinpa lotossa! Mutta matematiikka on minua vastaan ja lottovoitto on vain yksi asia lisää odotettavaksi. Haluan arkeeni enemmän lottovoittoa ja vähemmän loputonta odottamista.

    Entä jos suhtautuisimme jonottamiseen ja odottamiseen lahjana? Elämä tarjoaa meille kiireen keskellä mahdollisuuden pysähtyä ja hiljentyä. Sen sijaan, että olisimme jatkuvasti liikkeellä, elämän virta hetkeksi pysähtyy suvantokohtiin ja on aikaa olla hetki vain. Kassajonossa on aikaa olla vaan, kuten illalla sohvan pohjalla.

    Olet siis kauppajonossa. Sinulla on kiire, mutta olet nyt jumissa tässä hetkessä ja tässä paikassa. Voit toki jättää ostoksesi siihen ja lähteä, mutta se on tuskin vaihtoehto. Et voi vaikuttaa siihen, miten kassajono etenee, vaikka kuinka haluaisit.

    Hyväksy, että olet jumissa. Olet nyt tässä, ainutlaatuisessa elämässäsi sinulla on käytössäsi vain tämä hetki: et voi elää menneessä, etkä tulevassa. Ainoa hetki on tässä. Kassajonossa.

    Nojaa ostoskärryysi ja ota mukava asento.

    Hengitä.

    Katsele ympärillesi. Havainnoi ihmisiä, arvostelematta. Ihmiset ovat eri-ikäisiä, eri tavoin pukeutuneita, heillä on erilaisia ostoksia. Katso ympärillesi kaupassa. Oletko koskaan havainnoinut kaupan kattoa? Kuuntele, mitä ääniä kaupassa kuulet? Tunne jalkapohjasi lattiassa, hyväksy mahdollinen epämukavuutesi. Aukaise takkia, jos sinulla on kuuma.

    Hengitä.

    Ole kiitollinen siitä, että sinulla on tämä hetki olla rauhassa tässä. Tämä hetki on ainutlaatuinen, eikä tule toistumaan enää koskaan. Anna hetken tulla luoksesi sellaisena kuin se on, koe se kaikilla aisteillasi takertumatta, hyväksyen, arvostelematta.

    Hengitä.

    Hyvä. Nyt olet zen. Kaiva seuraavaksi kännykkäsi esiin taskustasi. Ehdit hyvin selaamaan Facebookia ennen kuin on sinun vuorosi maksaa ostoksesi. (Ja jätä ostamatta se suklaapatukka, joka houkuttelee sinua kaupan kassalla. Et tarvitse sitä.)

    Tarina kauppajonosta

    Pari vuotta sitten olin jouluostoksilla Ikeassa. Jos jostain syystä et ole koskaan käynyt Ikeassa, niin se on valtavan suuri huonekalukauppa, joka on suunniteltu niin, että et pääse sen labyrintin läpi ostamatta jotain. Kun pääset vihdoin kassajonoon, olet lopun uupunut, kärrysi ovat täynnä tavaraa, sinulla on hiki ja janottaa. Pitkä kassajono on viimeinen asia, jonka haluat nähdä!

    Olin siis päässyt vihdoin kassajonon päähän. Edessäni seisoi keski-ikäinen nainen. Hänellä oli ostoskassi ja hän kannatteli kummassakin kädessään kahta valtavan isoa maljakkoa. Maljakot olivat selvästi painavia ja hänellä oli hankaluuksia pitää kaikkia tavaroitaan mukana. Nainen korjasi asentoaan monta kertaa ja hänellä oli kasvoillaan tuskastunut ilme.

    Minä nojailin tapani mukaan ostoskärryihini ja olin zen. Mukanani olivat silloin 5- ja 8-vuotiaan lapseni. Lapset olivat väsyneitä kuten me aikuisetkin, mutta kuten lapsilla tapana on, he olivat entistä riehakkaampia ja juoksivat kiljuen ympyrää.

    Minun edelläni oleva nainen mulkoili lapsiani, korjasi asentoaan ja sanoi: ”Voisitko käskeä lapsiasi, että maljakkoni eivät mene rikki?”

    Ensi reaktioni oli passiivis-aggressiivinen, sillä lapseni eivät olleet millään tavalla vaaraksi hänen maljakoilleen. Naista vain ärsytti lasten kiljunta. Avasin jo suuni kommentoidakseni jotain tai komentaakseni lapsiani, mutta sitten katsoin naista, hänen tuskallista asentoaan ja kiukun sijaan minut valtasi empatia.

    Avasi suuni, epäröin, mutta sitten kysyin, haluaisiko nainen laskea maljakkonsa minun ostoskärryihini, jotta hänen olisi helpompaa. Nainen epäröi, kuten minäkin olin epäröinyt. Kumpikaan meistä ei varmaankaan ollut tottunut empatiaan ja ystävällisyyteen tällaisessa tilanteessa. Sitten nainen laski maljakkonsa minun kärryihini ja hänen asentonsa selvästi rentoutui.

    Jonotimme toisillemme puhumatta. Kassalla nainen otti maljakkonsa, maksoi ne ja kääntyi sitten minun puoleeni. Hän hymyili ja toivotti minulle hyvää joulua, vastasin toivotukseen ja jatkoimme suuntiimme.

    PS. Kauppajonossa on kivasti aikaa tehdä meditaatioharjoituksia. Netissä on runsaasti sekä kirjallisia ohjeita että videotallenteita, joten en niitä ala erikseen tähän kirjaamaan. Hae hakusanalla mindfulness harjoituksia ja esimerkiksi kehoskannaus / kehomeditaatio. Suhtaudu kriittisesti (koska netti) ja kokeile useampaa.

    1
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1561

    Jenny_Albrecht
    Keskustelija

    Blogi kirjoitukseni erityisherkkyydestä omin sanoin ja tuntein 💚

    Alla linkki sivulle

    Tunteiden magneetti

    0
    like
    12
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1563

    Sanna_Eliisa
    Keskustelija

    Matkalla.

    Ajatuksia uuden vuoden vaihtuessa. Sopii milloin vain uusi aika tuntuu hyvältä.

    On taas aika, jolloin väkisinkin miettii mennyttä elämää ja uutta
    vuotta. Vuodenvaihde on mielestäni ihana portti aivan kuin puhdistautua
    kaikesta siitä mikä ei enää palvele hyvää, ja miettiä mikä
    elämässäni on tärkeää juuri tänä vuonna tai tulevana ajanjaksona.

    Ikuiset lupaukset laihdutuskuurista, tupakkalakosta ym:sta ovat ihan hyviä
    tavoitteita, mutta itse mieluummin käyn läpi sitä mitä opin viime
    vuonna. Ja aiemmin. Ja mitä haluan oppia tänä vuonna. Miten osaisin
    elää jokaisen päivän minulle annettuna lahjana, ja käyttää sen
    oikein. Osata tarttua hetkeen, elää joka hetki kiitollisena siitä, mitä
    minulla on.

    Sosiaalisena ja avoimena ihmisenä elän ja koen elämää paljon ihmisten
    kautta. Mielestäni jokaikinen kohtaamani ihminen opettaa minulle jotain.
    Arvostan niin paljon erilaisia ihmissuhteita, että välillä se jopa
    ihmetyttää kanssakulkijoita. Näen jokaisessa ihmisessä timantin, joskus
    se voi olla juuri sinä, joka autat ihmistä tuomaan oman vahvuutensa
    esille, hiomaan ja kiilloittamaan sitä omaa timanttiaan.

    Haastavassa työssäni suurin voimavarani on asiakkaat, joille voin ainakin antaa hieman toivoa..jaksaa eteenpäin…..hetken.

    Itse koin viime vuoden aikana niin paljon kohtaamisia, joissa minua
    opetettiin..toisaalta taas muistin itsessäni sellaisia piirteitä, jotka
    olin täysin unohtanut..myös hyviä. Olen kiitollinen niistä. Erilaisista
    ystävistä elämäni timanttipussissa.

    Suurimmat matkani itseeni tein Marokossa, toisessa kotimaassani..vieraan
    kulttuurin keskellä. Monta kertaa ajattelin, että on se jännä, että
    näinkin voi elää. Ihmeellistä myös se tunne, että olen tullut kotiin.
    Eniten minua puhutteli ihmisten aito välittäminen, yhteys luontoon,
    intuitioon, toiseen ihmiseen. Onnellisuus ei ole ulkoisista olosuhteista
    kiinni. Voi miten kaipaankin nyt täällä Suomessa, sitä kun kanat
    tepastelee keittiössä, kaikki tehdään yhdessä ja aina on joku ihminen
    halattavana ja lohdutettavana tai toisinpäin. Sitä, että tunteet
    eletään…ja sanotaan: olet ihana, olet rakas…joka hetki
    eletään….yhdessä. Vaikka joskus laumasielu-elämä ahdistikin, silti se
    on jotain sellaista mitä täällä kokee enää harvoin. Mielestäni se on
    surullista.

    Välillä tuntui, että tarkan aikataulun puute tuo hallinnan puutetta,
    mutta sitäkin opin..aina vaan näin, että kaikki järjestyi juuri oikealla
    ajalla…kaikkien auttamana. Kuten esimerkiksi hääjuhlamme Marokossa.
    Yksi ihanimpia kokemuksia elämäni helminauhassa.
    Kun välillä on puutettakin monista asioista, sitä suurempi on onni. Jos
    omenoita on yksi, se varmasti jaetaan kymmenen kesken. Siellä myös
    arvostetaan sitä, onko ihminen luotettava, ja onko hänellä hyvä sydän.
    Mielestäni se on hienoa. Olen ylpeä siitä, että minut hyväksyttiin
    joukkoon mukaan. Kiitollisuus. Se tunne on vaan niin hieno!

    Toiselta puolelta olen saanut seurata ja osallistua iäkkäiden vanhempien
    elämään täällä Suomessa. On uskomatonta katsoa lähes 65 vuotta
    kestänyttä avioliittoa, ja miten rakkaus näkyy joka hetki…arjen
    kipujenkin keskellä. Arvostan sitä elämän tuomaa kokemusta ja
    kiitollisuutta. Miten pienellä asialla voin ilahduttaa heitä..sen ei
    tarvitse olla kuin yhteinen kauppareissu tai kahvituokio. Tai jos tänä päivänä isäni tunnistaa minut. Pidetään kädestä kiinni.

    Koen, että nyt
    vanhempana olen saanut sen täysin puhtaan, rakkaudellisen yhteyden
    vanhempiini. Kunnioitan ja rakastan heitä koko sydämestäni.
    Samoin kuin lapsiani. Heidän kanssaan saan elää nuoruuden ihania hetkiä,
    armeijan kokemuksia, opistokokemuksia, koulukokemuksia, ja seurata ja olla
    mukana iloissa ja murheissa. Kaikessa!Nyt myös olen pienen rakkaan mussukan mummu. Niin rikasta! Unohtamatta tietenkään
    karvatassu-Kasua, joka pyytettömästi rakastaa joka hetki. Hyvinä ja
    huonoina päivinä:). Hän opettaa meille, miten elää onnellista elämää.

    On toki totta, että elämässä nykypäivänä on paljon huolta, stressiä
    ja murhetta. Jokaisella. Olemme usein liian väsyneitä edes ajattelemaan
    mikä minun elämässäni on hyvin juuri nyt. Itse en olisi selvinnyt
    elämänkoulustani, jos en ajattelisi, että kaikki mitä tapahtuu on
    tarkoitettu, ja kaikesta voin oppia jotain.
    Toivon tänä vuonna meille kaikille välittämisen vuotta. Voisimmeko
    suhtautua kaikkiin kohtaamiimme ihmisiin rakkaudella ja kunnioituksella.
    Elämä kyllä antaa moninverroin kaiken hyvän takaisin.

    Rakkaus. Sen olin jo luovuttanut ajatellen sen kuuluvan muille ihmisille. Rakkaus ja normaali, tukeva, kunnoittava, kannustava ja rakastava parisuhde on ollut aina suurin unelmani. Minun piti odottaa 47 vuotta, ja kokea monta monta suhdetta ensin ennen sitä, myös suhteita, jotka lähes kadottivat minut. Sen, mikä oikeasti olen. Nyt rinnallani on rakastava aviopuoliso, paras ystäväni, rakastajani, mieheni, coachini, ihminen, joka on todella toinen puoliskoni. Hän saa minusta joka päivä esiin todellista minääni, sen minkä olen unohtanut tai mikä on kadonnut elämän myrskyissä. Nyt löytyy jo hullutteleva, naurava Peppi Pitkätossu, syvällisiä asioita pohtiva Einstein, ja pitkän ajan jälkeen tuli myös itku. Se ryöppy kesti ensimmäisen kerran kolme tuntia. Sitä ennen olin aina itkenyt sisäänpäin.

    Nautin tästä arjesta, itsestäni ja läheisistäni huolehtimisesta, sekä pienistä kauniista hetkistä, kohtaamisista. Näen ympärilläni paljon kaunista, joka hetki. Elämä on lahja. Perhe on lahja. Rakkaus on lahjoista suurin.

    Onnellista ja rakkauden täyteistä tätä aikaa, sekä paljon
    positiivista energiaa!

    RakkausElämän rikkaus

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1564

    Satusiipi
    Keskustelija

    Muhun sattuu
    Mun sydän hajoaa
    Tiedän tän tunteen
    Se kipuun vajoaa

    Nostakaa mut ylös
    Onko siellä ketään

    Sanat katoaa
    Mut jotain jää
    Sellaista tuskaa
    mitä kukaan ei nää

    En pysty hengittää
    Ei ilmaa oo
    Kun salaisuus kietoo
    sen menettää

    Päästäkää mut pois
    Onko siellä ketään

    Mä huudan
    Mut ääntä ei tuu
    Pelolla kun
    on lukittu suu

    Pyydän, paha pois mun luota häädä
    Sano sille, en voi jäädä
    Mutta kun mä peiliin katson
    ei vastassa oo kuin
    katse tumman varjon

    Sen silmät mua muistuttaa
    mä se tässä paha oon
    Vaikka vastaan mä haraan
    mitä muuta voisinkaan
    kuin jäädä oman itseni varaan

    Ja silloin mä mietin

    Onko siellä ketään
    Koskaan mua varten
    ollutkaan

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    1
    sad
    0
    angry
  • #1565

    Esko_Tiainen
    Keskustelija

    Kohtuus kaikessa – paitsi rakkaudessa.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1566

    Minna_Lahtinen
    Keskustelija

    Tartun hetkeen – Tässä ja Nyt –
    Oman polkuni olen kulkenut aina elämässä hyvin hektisesti. Olen ollut hyvin monessa mukana ja ”hötkyillyt” moneen eri suuntaan. Olen pysähtymättä, touhunnut, järjestänyt ja sännännyt moneen eri suuntaan. Olen myös ollut hyvin armoton aina itselleni ja kaikki mihin ryhdyin tein sen tavoittelemalla täydellisyyttä. ”Kurkotin aina tähtiin” enkä ajatellut koskaan itseäni, minua.

    Kun omat voimavarani yhtenä päivänä vaan loppuivat ja huomasin, ettei henkiset voimavarani riitä jatkuvaan tekemiseen ja säntäilyyn, oli tämä omasta mielestäni ”maailmanloppu”. Mitä enemmän väsyin sitä enemmän ”säntäilin”.
    Tässä ja Nyt – ajatukseni oivalsin omana psykoterapiavuotenani, kun oma mieli ei voinut hyvin. Ajatukseni ei aina ole helppoa minunlaiselleni persoonaltani energiselle vilkkaalle ihmiselle. Oivallukseni myötä olen tutustunut tietoiseen läsnäoloon. Olen tehnyt asioita mistä minä nautin, miten minä hoidan omaa mieltäni ja mikä auttaa minua jaksamaan ja voimaannuttaa omaa mieltäni. Olen myös huomannut, että olen ihan hyvä ihminen, vaikka en ”säntäilekään” paikasta toiseen ja vaikka pysähdyn antamaan aikaa omalle itselleni.

    Kun olen tietoisesti läsnä, havaitsen kokemukseni yksityiskohdat juuri sellaisena kuin ne ovat. Havahdun huomaamaan maailmaa aivan erilaisin silmin. Olen opetellut nauttimaan arjen pienistä suurista asioista tarttuen hetkeen. Toivon, että osaisin nauttia hetkestä, niin kuin lapset, jotka puhaltelevat saippuakuplia ja tuijottavat silmät suurina mihin pallot lentävät, tutkivat, koskevat ja nauravat paljon, elävät hetkessä.

    Pysähdy – Mieti – Hymyile –

    Minna Lahtinen

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1567

    Sisintanikuunnellen
    Keskustelija

    https://sisintanikuunnellen.blogspot.com/2019/06/voiko-toisen-ihmisen-
    tekemisia-tai.html?m=1
    Tuolla blogi tekstini aiheesta:voiko toisten ihmisten tekemisiä tai elämää arvostella?

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1569

    Sini_MVR
    Keskustelija

    Täydellistä olotilaa ei ole,
    mutta epätäydellisyydessäänkin
    moni hetki voi olla
    ikimuistoisen ihana.

    Tyytyväisyys ei tule
    epäkohtien puuttumisesta,
    vaan niiden hyväksymisestä.

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1570

    Sisintanikuunnellen
    Keskustelija

    https://sisintanikuunnellen.blogspot.com/2019/06/voiko-toisen-ihmisen-tekemisia-tai.html

    Jostain syystä aiemmin laittamani linkki blogi tekstiini ei toiminut enkä saanut muokattua.. Mutta blogiteksti, omaa pohdiskelua aiheesta voiko toisen ihmisen elämää tai päätöksiä arvostella😊

    2
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1572

    TheCage
    Keskustelija

    Suven ja runon päivänä syntyi kevyt kesäruno. Inspiroijana metsä.

    Kirjosiepon tervehdys,
    pajulinnun liverrys.

    Sammalmatto,
    mäntykatto,
    taivaan sini kantenaan.

    Polun varren kukat ja kasvit,
    väriloistoineen.
    Kesätuulen sävelet
    haavanlehdissä soi.

    Luonnon valtakunnassa käyn,
    hengitän syvään ja kiitän.
    Arjen kiire,
    ahdistus,
    Täällä väistyä saa.

    Vastaanotan,
    hyväksyn,
    kaikki aistit auki.

    Nautin.
    Tästä hetkestä.

    1
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1573

    EricaAava
    Keskustelija

    Jos kirjoituskilpailuun saa osallistua vain yhdellä tekstillä, jättäkää toinen runoistani siinä tapauksessa huomiotta 🙂

    Entä jos

    Entä jos
    kääntäisi kipeän puolen
    kohti valoa
    pois piilon pimeydestä
    arat kohdat

    entä jos
    olisi rohkea
    ja puhuisi totuuden kirvelevän,
    muidenkin puolesta puhuisi,
    antaisi valon tavoittaa
    hämärään kätketyt kivut

    kuinka sitten kävisi
    kestäisikö
    ihmettelevät katseet
    hylkäämisen

    vai kohtaisiko
    sittenkin
    lempeät puheet
    ymmärtävät silmät

    ja vapautuksen
    puolitotuuksien painosta?

    Juostako takki auki
    eväät levällään
    muista välittämättä
    kohti valoa?

    Sillä kaikkein tärkeintä
    on hyväksyä itse oma polkunsa,
    omat kolhut ja kivut

    ja valossa näkee paremmin
    kuinka parantaa
    ne yhä kirvelevät kohdat.

    -Erica Aava- (Facebook: Särkyneiden Salaseura; https://www.facebook.com/EricaAava/ )

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1574

    Raparperitaivas
    Keskustelija

    Pysähtykää pilvet, aurinko. Jääthän, hetki,  vielä viipymään, seuraavaan kiirehtimättä.
    Nyt on hyvä, parasta aikaa olla paikallaan. Tässä. Kesässä. Vajota vehreyteen, karata arjelta.
    Nyt on kaikki mitä tarvitsen.
    Suokoon ajan verkkaisesti samoilla hiljaisuuden polkuja, hamuta sielunrauhaa. Mutkitella mietteissä.
    Jättää lähtemätön muistijälki,
     paikka jonne voi aina halutessaan palata.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1575

    miia tuomaala
    Keskustelija

    TURVANA TOISILLEMME

    Miten usein elämässä tulee eteen tilanteita, kun meidän on vaikea ymmärtää toisen ihmisen mielipidettä, käytöstä ja reaktiota. Ja miten vielä paljon useammin vastaan tulee hetkiä, kun ihan yhtä vaikea on ymmärtää omia ajatuksia ja käytöstä, sekä omia tunteita ja reaktioita. Mielemme on viisas ja taitava; Jos emme löydä ymmärrettävää selitystä omalle tai toisen ihmisen käytökselle, mielemme kyllä kehittää mitä moninaisimpia keinoja, joilla päästä eteenpäin tilanteessa. Mieli tuottaa usein monenlaisia ajatuksia ja tunteita, jotta voisimme suojautua kaikkein raadollisimmalta sydämen kivulta. Siltä kivulta, jonka kohtaaminen on usein liian musertavaa, tai jota on mahdotonta nähdä ja tunnistaa. Saatamme olla ihmeissämme omasta tai toisen raivosta, pettymyksestä tai vaikkapa takertuvuudesta tilanteessa, jossa ei ole mitään selkeää tai järjellä ymmärrettävää syytä tunteille ja reaktioille.

    Kun mieli tuottaa tunteita peittääkseen toisia tunteita tai perimmäisiä tarpeitamme, on silloin vaikea saada kiinni mistä pohjimmiltaan on kyse. Niissä hetkissä me vain olemme yhtä hölmistyneitä kuin pikkulapsi, joka hämmästyneenä ihmettelee miten lavuaari on täynnä vaahtoa, vaikka ihan vähän vain pumppasin pullosta saippuaa käteeni… Omien elämänpolkujeni jälkeen ajattelen, että useimmiten kaikenlaisten hämmennystä herättävien tunteiden ja reaktioiden taustalla on perimmiltään turvattomuuden tunnetta. Me ihmiset tarvitsemme valtavan paljon turvaa, jotta moni asia on mahdollinen. Jos meillä ei ole turvaa, meillä ei ole mitään muuta kuin elämä, jossa voi vain pienissä hetkissä kokea levollisuutta. Vastaavasti, jos meillä on turvaa, meillä on sisimmässämme tukeva pohja, jonka varassa voi rauhassa kokea elämän onnet ja koettelemukset.

    Nykypäivänä elämme armottomien asenteiden keskellä. Lähes kaiken voi valita, melkein joka asiaan löytyy ratkaisu. Monesta tuutista tulee neuvoja, kehotuksia ja tietoiskuja miten elämä kannattaa elää, olipa kyseessä mikä tahansa elämän osa-alue. Monesti unohdamme sen, että meidän keho ja mieli eivät ole loputtomien valintojen kohde. Asenne on tärkeä ja itseään voi kehittää paljonkin. Pohjimmiltaan toimimme kuitenkin biologisen systeemimme varassa, joka ei kuuntele vaikka kuinka kiivaasti näpyttelemme enteriä ja deleteä. Sydämen sisältöäkään emme voi täysin ymmärtää ja muokata, vaikka kuinka taitavasti osaisimme käyttää googlea ja pinterestiä. Meidän vaistonvarainen keho ja herkästi haavoittuva sydän tarvitsevat suojaa, jos kokevat uhkaa. Monimutkainen systeemimme aiheuttaa sen, että mielellemme ja kehollemme uhka voi olla yhtä hyvin äänensävy tai toisen ihmisen välttelevä kehon asento, kuin vaikkapa karhu tai pyörremyrsky. Olisi järjetöntä luopua suojasta ja turvasta silloin, kun olemme jollain tapaa uhattuna. Turvan kokemusta emme voi valita, emmekä me sitä koe, vaikka kuinka yrittäisimme pakottaa itsemme tai toisemme kokemaan turvaa. Huonoa tekevä asenne tai ei-toivottu käytös ovat useasti turvattomuudesta kumpuavia reaktioita. Siksi on kohtuutonta puhua valinnasta ja paheksua ihmisiä, jotka eivät tee hyviä valintoja. Suojamuurit- ja aseet voi laskea vasta silloin, kun tuntee olevansa riittävän turvassa.

    Jos pomosi on mahdoton, anoppisi hirveä noita-akka, kaverisi ihan tärähtänyt tapaus ja kumppanisi aivan toivoton, niin voisiko heistä tulla esiin joku uusi ja inhimillisempi puoli, jos heidän turvan tunne lisääntyisi edes hitusen? En usko, että meistä kukaan valitsee olevansa mahdoton, tärähtänyt tai toivoton, ja kuitenkin kuuleman mukaan tällaisia tapauksia on koko ajan liikkeellä joka puolella paljonkin. Ehkäpä meistäkin joku ajattelee juuri noin raadollisesti. Luulen, että meistä jokainen haluaisi kokea enemmän turvaa henkilön kanssa, jonka seurassa ymmärrys ei kohtaa, kenties puolin ja toisin. Turvaa voimme luoda kohtaamisissa niin kovin pienillä asioilla; eleillä, ilmeillä, yksittäisilläkin sanoilla ja teoilla. Parhaimmillaan turvan tunteen kokeminen itsensä tai tärkeiden ihmisten kanssa luo muistoja, joista tulee elämän tähtihetkiä. Hankalassa vuorovaikutustilanteessa turvallisuuden tunne ei ole välttämättä maata mullistavaa, mutta saattaa synnyttää jotain uutta näkökulmaa. Itselleen on silti hyvä muistaa olla myötätuntoinen. Emme voi antaa toiselle turvaa, jos meidän oma turvan säiliö on päässyt tyhjäksi. Silloin voi vain toivoa, että toisen säiliössä olisi jotain, mistä ammentaa turvaa yhteiseen vuorovaikutukseen. Jos molempien säiliöt kumisevat tyhjyyttä, on vain hyväksyttävä, että tässä vuorovaikutushetkessä turvaa ja hyväksyntää ei ollut läsnä. Kokemukseni mukaan turva mahdollistaa lempeyden, hyväksynnän ja myötätunnon, siksi kaipaan sitä niin itseltänikin kuin muiltakin ihmisiltä. Taivaallisia olentoja meistä ihmisistä ei saa tekemälläkään, mutta usein mietin laulun sanoja mukaillen ”oltaisiinko turvana toisillemme? Jos olisimme turvana toisillemme, emme muuta enää kaipaisikaan.”

    -miia-

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1576

    AK
    Keskustelija

    Kirjoitin viime vuonna 28-vuotissyntymäpäiväni aikoihin blogitekstin asioista, joita olin siihen mennessä elämästä oivaltanut. Kokonaisuudessaan jutun voi lukea täältä: https://www.niittykukkia.fi/2018/04/28.html Ilman alkutekstejä, tässä oivallukseni, jotka allekirjoitan vieläkin:

    Muista sisäinen lapsesi
    Jos jotain, niin kyvyn leikkiä en soisi unohtuvan koskaan. Jos tekee mieli tehdä lumienkeleitä, tai seisoa päällä keskellä metsää, teen niin. Jos tekee mieli hyppiä kivillä, hypin. Saatan jäädä ihastelemaan mittarimadon liikkeitä tai piirtää hiekkaan, koska se on hauskaa. Katson muumeja tai Disneyn klassikkoja, jos haluan. Lapsille myös tässä hetkessä on usein kaikki –ei tarvitse murehtia mennyttä tai tulevaa.

    Tee asioita niiden itsensä vuoksi
    Tämän kohdan voisi melkein liittää edelliseen. Jos et oikein tiedä, mistä pidät, muistele, mistä tykkäsit lapsena. Mitä teit, vaikka ei ollut pakko? Sieltä löytyy varmasti inspiraation siemen. Tottakai on hyödyllistä ja suotavaa tehdä myös hyödyllisiä asioita, mutta kaiken tekemisen ei tarvitse sellaista olla.

    Anna joskus ystäväsi stailata sinut
    Alakoulun ensimmäisten luokkien jälkeen käytin mekkoa tai hametta seuraavan kerran ehkä ripille päästessä, sitten yhdeksännen luokan kevätjuhlassa, ja sitä samaa hametta ehkä kerran pari lukioikäisenä. Tunsin oloni aina vähän oudoksi. Wanhojen tansseissa ja ylioppilasjuhlassa käytin kylläkin mekkoa. Meillä oli ystäväni kanssa tapana käydä joskus vaateostoksilla yhdessä, ja oma tyylini oli aikalailla hukassa. Annoinkin hänen joskus valita vaatteita sovitettavakseni, ja mekkoihmisenä ystäväni löysi aina mekkoja. En tiedä, olisinko ilman häntä tajunnut, että mekot todellakin ovat oma juttuni..! Olisipa tänä vuonna paljon mekkokelejä…

    Jos elämä potkii päähän, mene luontoon. Ja mene silloinkin, kun kaikki on hyvin.
    Kerroinkin aiemmin, että muutama vuosi sitten minulla oli vähän rankkaa. Sain kuitenkin paljon iloa luonnon tarkkailusta ja havaintojen valokuvaamisesta. Kuvasin silloin vähän huonolaatuisella superzoomkameralla etenkin lähiluonnon lintuja. Lokkien, varisten, tiaisten, varpusten, sorsien ynnä muiden touhut saivat väkisinkin hymyn huulille. Myös metsä on aina ollut tärkeä, siellä mieli ja kehokin rauhoittuvat ihan konkreettisesti, ja aika pysähtyy.

    Osta silloin tällöin itsellesi kukkia, tai mene yksin elokuviin.
    On joitakin asioita, jotka on tehtävä itse, jos haluaa niiden toteutuvan. Minulle tällainen on kukkien hankkiminen kotiin. Joskus niitä olisi kiva saadakin, mutta ei kai kaikkea voi vaatia. Minulle ei myöskään tuota ongelmaa mennä yksin elokuviin tai muihin tapahtumiin, jotka eivät muita kiinnosta. Mielummin vietän aikaa yksin hyvällä omalla tunnolla kuin pohtien, että tuota toista ei kiinnosta yhtään olla täällä, oli kyse sitten kenestä tahansa.

    Kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa.
    Jos elämä menee pelkäksi suorittamiseksi, kannattaa vähän hellittää otetta ja jättää tilaa sattumanvaraisuuksille ja spontaaniudelle. Uskallan väittää, ettemme ole tulleet tänne kärsimään. Elämästä saa ihan luvan kanssa nauttia. Jos kukaan ei ole antanut sinulle lupaa siihen aiemmin, niin minä annan nyt, ihan kanssakulkijan pätevillä valtuuksilla.

    Muista myös nauraa, ja rakastaa.
    Silloin elämä näyttäytyy kauniina.

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1577

    Tmarina
    Keskustelija

    Pieni novelli elämäni pahimmasta kokemuksesta.

    Minä tiedän miltä tuntuu, kun sydän särkyy pieniin palasiin, aivan yllättäen matto vedetään jalkojen alta ja rakkaaksi kutsuttu ihminen poistuu elämästä ja tulee tuntemattomaksi ihmiseksi.
    Oli kaunis kesälauantai, olin odottanut tätä päivää, suunnittelimme tekevämme pitkästä aikaa lettuja. Heräsin hyvillä mielin aamulla aikaisin lenkille. Kotiin tultuani letut vaihtuivatkin eroon. Puolisoni kertoi lähtevänsä, aivan yllättäen hän pakkasi vaatteensa ja jätti minut yksin yhteiseen asuntoomme.

    Tapahtunut tuntui uskomattomalta, ihan kuin olisin elänyt painajaista. Unelmat murskaantuivat ja rakkaus vietiin minulta tahtomattani. Soitin äidilleni tuona päivänä, huusin sekä itkin puhelimessa. Olo tuntui niin hauraalta ja epäuskoiselta, halusin vain nukahtaa ja herätä uudelleen siihen päivään, jos tapahtunut olisikin oikeasti ollut vain unta. Ei se ollut, se oli totisinta totta.

    Seuraavat viikot menivät sumussa, töitä tehdessä ja huonekaluja myydessä. Täytyihän minun etsiä uusi asunto, en pystynyt asumaan kodissa, jonne joskus muutimme yhdessä niin onnellisina ja toiveikkaina tulevaisuuden suhteen. Nyt minulla oli edessä uusi tulevaisuus. Silloin minusta tuntui, että tulevaisuudella ei ole minulle mitään annettavaa.

    Olo oli niin tukala, tuntui kuin hukkuisin, eikä kukaan voisi auttaa minua. Sain paniikkikohtauksia. Tuntui kuin olisin fyysisesti paikalla, mutten henkisesti läsnä. Silmäni punoittivat aina töihin mentäessä, olin itkenyt taas koko yön. Itkin menetettyä rakkautta, menetettyä tulevaisuutta, menetettyä parasta ystävää.

    Ystäväni olivat tukenani, tulivat luokseni tekemään ruokaa, siivoamaan ja pitämään huolta minusta.
    Ystäviäni teki pahaa katsoa minua niin huonossa kunnossa, ruoka ei maittanut ja tämän vuoksi laihduin. Oireilin jo fyysisesti, kun henkiset voimavarani olivat niin vähissä. Toivoin vain ajan kuluvan nopeasti, että tämä kärsimys olisi jo ohitse.

    Koitti syksy ja muutto uuteen kotiin. Epäuskoisuuden tunne valloitti minut taas, kun oli aika luovuttaa vanhan asunnon avaimet. Tilanne konkretisoitui minulle. Tässä se nyt oli, yhteisen elämämme loppu. Syksyllä tein elämäni ensimmäisen reissun yksin. Poistin sosiaaliset mediani ja rauhoituin. Hengitin raikasta ilmaa ja koin eheytyväni reissullani. Tein asioita mistä pidin ja nautin omasta seurastani. Reissu oli kaikinpuolin opettavainen. Reissun jälkeen kaupungissani järjestettiin Marika Rosenborgin ”Sinä selviät kyllä”- kirjan luento. Minun oli pakko osallistua luentoon, koska ostin kyseisen kirjan kesällä avukseni selvitäkseni erosta. Tapasin Marikan luennolla ja kiitin häntä kirjasta. Siitä oli apua minulle, sekä varmasti monille muille saman kokemuksen jakaneille ihmisille.

    Elämä kulki sumussa, olin elossa, mutten elänyt. Kuukaudet vaihtuivat, lehdet tippuivat puista ja lumi satoi maahan. Talvella edelleen odotin ajan kuluvan ja oloni paranevan. Sain paljon lohtua musiikista, kirjoista ja urheilusta. Läheiset ja ystäväni jaksoivat kannatella minua. Vaikka olin menettänyt yhden rakkauden, minulla oli silti rakastettu olo, kiitos läheisteni.

    Kevään koittaessa ja lumen sulatessa, elämä vaikutti jo valoisemmalta, ajattelin tapahtunutta päivä päivältä vähemmän. Siltikin tapahtuneen ajattelu saa edelleen tunteet pintaan. Edelleenkään en tiedä syytä sille, miksi näin kävi. En halua enää syyttää itseäni. Olen arvokas ja niin sinäkin olet, en toivo kenellekään samaa kohtaloa, mitä minulle tapahtui. Tahtoisin lohduttaa kaikkia, ketkä ovat samassa tilanteessa, tai ovat kokeneet saman kuin minä. Vaikkemme tunne toisiamme, tiedämme miltä tuntuu särkynyt sydän.

    Tapahtuneesta on kulunut nyt vuosi, minusta on tullut todella herkkä, vaikka olen aina ollutkin herkkä. Edelleen välillä ajattelen, että miksi minulle kävi näin? Mitä olen tehnyt ansaitakseni sen, että menetän rakkauden? Uskon, että moni saman kokenut ajattelee samoin, ja kaipaa vertaistukea, myös minä olisin kaivannut. Olen todella kiitollinen läheisilleni sekä ystävilleni, jotka jaksoivat uskoa puolestani valoisaan tulevaisuuteen. Nyt minulla on kaikki hyvin. Muutan yksin uuteen tuntemattomaan kaupunkiin opiskelemaan. Uusi elämä odottaa minua, enkä malta odottaa sitä!

    Haluan sanoa sinulle, joka koet tällä hetkellä samoja tunteita, mitä minä olen kokenut, usko elämään, usko siihen, että tulevaisuudella on vielä paljon annettavaa. Olet arvokas ja rakas. Ansaitset hyvää ja tulet sitä vielä saamaan, vaikkei aina tunnu siltä. Kliseinen sanonta, mutta aika auttaa. Elämä antaa ja elämä ottaa, kaikkeen ei voi valmistautua, mutta lähes mistä vain selviää.
    Olen kuin Fenix- lintu, ”joskus täytyy hieman kuolla sisältä, että voi uudelleensyntyä ja kohota vahvemmaksi ja viisaammaksi sinuksi”.

    – N, 22v.

    0
    like
    4
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1578

    teakucukler
    Keskustelija

    IHMETYKSET
    Ihmetykset, elämän pienet ja suuret voimaannuttavat ilon tuojat ja intohimon kohteet, niitä me kaikki tarvitsemme. Hyvä jos päivittäin voimme niitä kokea ja saada enemmän iloa, myötätuntoa ja kiitollisuutta elämäämme, sillä elämän tarkoitus on ilo, onnellisuus ja rakkaus kaikkeen. Ihmetykset saavat ihmettelemään, ihastumaan ja nauttimaan hetkestä. Ihmetykset avaavat aistejamme ja herättelevät tunteitamme. Ihmetykset inspiroivat. Ihmetykset jättävät hyvän tunnejäljen.
    Meille kaikille on annettu lahja, elämä, ja jokaisella on oikeus elää omaa ja omannäköistä elämää, näin ajattelen, tunnen ja elän nykyään. Näin olin ajatellut myös nuorena. Hämmästykseni olikin suuri kun sain käsiini kirjeen jonka olin viisitoistavuotiaana kirjoittanut omille vanhemmilleni. Siinä luki: ”Me ollaan kaikki samanarvoisia ihmisiä ja kaikille on annettu samanlainen lahja,  elämä, ja jokaisella on oikeus elää se niin kuin haluaa.” Ilahduin todella koska tunsin että olen nyt vanhempana palannut niin sanotusti juurilleni ja osaan nauttia arjen pienistä ja suurista hetkistä, ihmetyksistä, tässä ja nyt.
    Mutta mitä tässä välissä, muutamien vuosikymmenten aikana oli tapahtunut? Varmasti samoin kuin käy monelle muullekin, alamme suorittamaan elämää. Nykymaailma on usein vaativa ja suorituskeskeinen, jos aina kiirehtii ja suorittaa eikä pysähdy aistimaan, tuntemaan ja käsittelemään sen hetkisiä asioita ja tunteita, on äkkiä mukana oravanpyörässä ja vauhti vaan kiihtyy. Monelle pysähdys ja hidastaminen tuleekin iän, kriisin, sairauden tai muutostarpeen kautta. Näin kävi minullekin, musta aukko ilmestyi avioeron myötä. Toipuminen vei aikansa eikä aina näkynyt valoa tunnelin päässä. Selvisin ja aloin kiinnostumaan itsensä kehittämisestä, halusin muutosta, lisätä itsetuntemusta ja oppia ymmärtämään muita paremmin. Sillä tiellä olen ollut jo vuosia ja matka jatkuu, elämä on elinikäistä oppimista ja ihanaa sellaista. Kun antaa mahdollisuuden ja osaa ottaa vastaan, saa nauttia ihmetyksistä, iloa, hyvää oloa ja voimaa antavista asioista ja intohimojen toteuttamisista. Kun löydämme omat ihmetyksemme, voimme näin myös arvostaa ja kunnioittaa tätä lahjaamme,  elämää ja itseämme olemalla kiitollinen kaikesta ihanasta mitä saamme aistia, tuntea ja kohdata.
    Minun omat ihmetykset, intohimot, joita malttamattomasti haluan tehdä ja joita odotan, uppoutua niihin innolla, niin että ajantaju katoaa ja olen täysillä läsnä siinä hetkessä:
    * itsensä kehittäminen
    * elämäntaitokirjat
    * kirjoittaminen
    * kirpputorit
    * matkustaminen
    Pienempiä mutta yhtä tärkeitä ihmetyksiä voi kokea päivittäin omassa arjessa, tässä esimerkiksi muutamia minulle tärkeitä ihmetyksiä tältä kesälomalta, lomalta jolle ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia vaan ajattelin viettää sen niin että mitä päivä tuo tullessaan, fiiliksen mukaan ja mikä tuntuu hyvältä:
    * rauhallinen kesäaamu parvekkeella, aurinko, kahvikuppi ja linnun laulu, vain olla
    * lukea hyvää elämäntaitokirjaa sohvalla ja samalla rapsutella kissaa joka nauttii
    * kävely luonnossa aistien ihania tuoksuja ja ihmetellen kauniita värejä
    * lomapäivän kahvihetki lähikahvilassa nauttien ihanasta leivoksesta ja seurata maailman menoa,  jutustelu tuntemattoman kanssa, ehkä hän oli vaan kohtaamista vailla
    * kirpparikierros, ihanaa tutkia aarteita, löytää jotain tai ei, koska ei ole pakko
    * rannalla puun varjossa makoilu ja joskus siihen voi nukahtaa päiväunille
    * ystävien kohtaaminen hyvän ruoan äärellä
    * puhelut kaukaisempien ystävien kanssa, kuin välimatkaa ei olisikaan
    * nauttia ja ihmetellä lastenlasten ihania juttuja, voi kuinka he ovatkin niin aitoja
    * taidenäyttely, edellisestä kerrasta olikin liian kauan
    * leffateatterissa ihana, herkistävä elokuva, havahduin, wau mikä elämys, useammin olisi hyvä tulla
    * meditointi, rukoileminen ja kiittäminen
    Elämä on ihanaa – tartu hetkeen- mitkä ovat sinun ihmetyksesi?

    Teksti löytyy myös blogistani jota vasta harjoittelen:
    mypassion.simplesite.com
     

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1579

    EricaAava
    Keskustelija

    Vaarallista elämää

    Että voisi elää
    olemassaolon vastakohtana

    on suostuttava
    haavoittuvaksi
    uudelleen ja uudelleen

    että voisi kasvaa
    on suostuttava
    murrettavaksi

    että voisi löytää merkityksen
    on riisuttava panssari

    annettava
    elämän koskettaa
    sydänjuuria myöten,
    annettava rakkauden syntyä,
    muutoksen saapua

    silläkin uhalla
    että
    tulee vielä
    kyynelten aika

    sillä
    ilman syvää yhteyttä
    ei elämässä ole mieltä

    ja ilman kasvua,
    murtumista uudeksi
    on kuolema
    jo saanut sinut kiinni.

    Elämä on alati muuttuva virta.
    Jotta voisi todella elää
    on sen annettava koskettaa,
    virrata vapaasti,
    soittaa
    sydämen syviä kieliä.
    Annettava kyynelten tulla.

    Oltava rohkeasti keskeneräinen,
    astuttava askel
    kohti tuntematonta tulevaisuutta.

    -Erica Aava- (Facebook: Särkyneiden Salaseura)

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1580

    Anu-Maarit_Ikola
    Keskustelija

    Kirjoitukseni arvottomuudesta ja siitä selviämisestä

    Mestaripiirros

    1
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1581

    Enni_H
    Keskustelija

    Kalenteri näyttää pian syksyä, joko kesä on ohi? Tummanpuhuva pilviharso on peittänyt taivaan, mutta aurinko paistaa silti. Se maalaa vastapäisen kerrostalon seinän räikeän oranssiksi ja luo valojen ja varjojen leikin pihamaalle. Ulkona alkaa jo vähän viiletä ja illatkin pimenevät. Valosarja luo tunnelmaa pian illaksi hämärtyvään hiljaiseen hetkeen. Olen keittänyt kupin lämmintä yrttiteetä ja ylläni on pehmeä, lämmin viltti. Jalassa on rakkaan tätini kutomat villasukat, hieman nuhjuiset, mutta tunnearvoltaan tärkeät ja kotoisat. Ei ole kiire mihinkään.

    Hetki havahdutti minut kiireettömyyteen. Milloin viimeksi minä muistin vain olla? Olen elänyt, mutten siltikään ole. Elämä on kulkenut vähän ohi, hukkunut hektisen arjen alle. On ollut niin kiire suorittaa ja mennä, etten ole ehtinyt pysähtyä. Olen hukuttanut kiireettömätkin hetket kiireen alle. Olen luonteeltani vähän sellainen ikuinen suorittaja – aina voisi tehdä jotakin enemmän, paremmin, tai vaan vähän lisää.

    En muista milloin viimeksi olisin pysähtynyt. Aistinut kaikki maiseman yksityiskohdat niin selvästi joka solullani, että se ihan herkistää. En muista miltä tuntuu olla juuri siinä, juuri nyt. Miltä tuoreet tomaatintaimet tuoksuvat parvekkeella, miltä kuulostavat luonnon äänet. Miltä tuntuu pieni tuulenvire iholla, sellainen joka kietoo hiukset lempeästi syleilyynsä. Tai lämmin teekuppi käsien välissä. Miten maisema koko ajan jatkuvasti muuttuu ja elää.

    Maisemien vaihtuminen on kaunista. Se on kaunista, että ensin luonto kuolee, menee talviunille, puhkeaa kuitenkin joka vuosi aina kukkaan, ja sitten muuttuu ruskansävyiseksi, tuhannenkirjavaksi värien spektriksi. Ikuinen kiertokulku, jossa palataan aina siihen mistä on tultukin. Olen sokaistunut sen kauneudelle, koska aina on kiire. En muka ehdi. Täytyy ja pitää. Kysy itseltäsi, pitääkö oikeasti?

    On katsottava kaukaa, jotta näkee lähelle. Arjessani on puitteet kaikelle hyvälle, mutta pienet arkiset askareet ovat menettäneet merkityksensä kiireen alla. Elämä on ollut tehtäviä, deadlineja ja to do-listoja. Luulen kuitenkin että kaikista kauneimpia asioita maailmassa ovat pienet asiat, joiden olemassaolon huomaa vasta kuin ne menettää. Menettää koska ei ehditä pysähtyä, on kiire: suorittaa, olla ja mennä. Yksinkertainen on lopulta kaunista.

    Elämä on täynnä pieniä hetkiä. Lopulta elämä koostuu niistä hetkistä. Elämä on tässä ja nyt, joten muistetaanhan välillä pysähtyä, itse kukin. Tämä on ainutkertainen elämämme, eletään se. Tanssitaan sateessa ja nauretaan niin että vatsanpohjaan sattuu. Rutistetaan ystävää ja syödään välillä myös vähän suklaata. Muistetaan palanen lapsenmielisyyttä. Huumorillakin pärjää aika pitkälle. Unelmoidaan rajoitta ja pidetään toivosta kiinni kaksin käsin. Eletään, aistit avoinna, sitä hetkeä kuulostellen. Ehkä niin muodostuvat parhaimmat muistot, kun ei yritetä liikaa. Annetaan asioiden mennä omalla painollaan eteenpäin, ja hetken muodostua itsekseen omanlaisekseen. Ilman kiirettä tai palavaa tarvetta aina mennä. Vain ollaan.

    Eletään, sillä elämä ei ole päämäärä, vaan matka.

    -Enni Herttala

    ***

    Teksti blogistani, hieman muokattuna aiheeseen sopivaksi: https://www.stoori.fi/aurore/

    • tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi sitten  Enni_H.
    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1583

    KaTKeS
    Keskustelija

    Uusin blogitekstini, joka käsittelee onnellisuutta elämän keskeneräisyydestä huolimatta. Linkki blogiin ja tekstiin: https://naiseudenvoima.com/ehja/

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1585

    Santtu
    Keskustelija

    Miten sinua kuvailisin?
    Jos en tietäisi,
    kertoisin hymysi olevan herkässä,
    silmäkulmissasi pilkettä,
    suusi kiusoittelevan ja käsivarsiesi odottavan.

    Miten sinua kuvailisin?
    Kun kuitenkin tiedän,
    kerron sydämmesi särkyneen,
    haavojesi kirvelleen,
    sinun sirpaleesi keränneen
    ja hiljalleen uuteen eloon heränneen.

    Mitä sinulle kertoisin?
    Kolhujen kasvattavan,
    Pettymysten opettavan, sekä
    kahleiden sitovan.
    Kertoisin sydämmesi vaativan vapautta ja kehosi ymmärrystä.
    Kertoisin vain ajan pystyvän näyttämään,
    että
    myrskyn jälkeen nousee aina aurinko.

    -Santtu-

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1587

    Pälvi
    Keskustelija

    Yksinäisyyteni jäljet ovat pidemmät kuin askeleeni, veteen piirretyt viivani. Suoraa nähneetkään. Kosketus jota ei ikinä syntynyt. Enkelin ääni ja olemus, ja sanat joiden lohtuun menetin itseni. Rakkaus joka vaani nurkissa. Kuiskauksestasi heiluvat verhot lasiaisena välillämme. Rosoiset kalliot sisimpäni laidoilla, polulla kanssasi. Enkelin kosketus, ääni ja hipaisu. Yksinäisyyden karkotus ja sen kaipuu. Askel suuntaasi ja kadotus pois. Toivo. Peltinen kipu ja kosketuksen voima minussa. Enkeli polullani, jäänyt vangitsematta ja vaatimatta. Pysy siinä niin pitkään kuin haluat. Viivyn kanssasi.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1588

    aurinkoisenretket
    Keskustelija

    (Tärkeimmät muistiinpanoni Katri Syvärisen kirjasta Löydä elämän taika, jotka antavat suuntaa levollisuuden tielle)

    Levollisuuden tie

    Pakko myöntää. Henkinen kasvu on välillä täyttä paskaa! Elämä tuntuu niin paljon helpommalta silloin, kun ei tarvitse ottaa vastuuta omista ajatuksista ja toiminnasta. Jos suututtaa, niin haukkuu ulkoiset olosuhteet. Jättää tunteet tuntematta. Ohjelmoi vaan itseään eri tilanteiden vaatimusten mukaan.

    Ei. Ei enää. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämpänä pidän pysyvää levollisuutta elämässä. Se tarkoittaa henkistä kasvua. Tutustumista sisimpäänsä. Tuskaa, tuntemuksia ja tutkimuksia itseen. On hyväksyttävä elämän keskeneräisyys. Antauduttava sille, mitä elämä haluaa tarjota. Etsiä omaa kasvua tukevia asioita, hylätä ulkopuolelta tulevat mallit ja toteuttaa itseään sellaisena kuin on.

    Täydellinen vapaus on mahdotonta, ihmisten yhteiselo vaatii sosiaalisia normeja. On mahdollista kuitenkin tehdä useita valintoja oman hyvinvoinnin eteen. Voi valita, miten suhtautua elämään. Ei ole helppoa kohdata omien arvojen vastaisia asioita, kritiikkiä ja ristiriitoja. Tulee petetty olo ja kuluu emotionaalisesti. Mutta vääryydeen kahleisiin ei kannata jäädä. On hyväksyttävä elämän tosiasiat ja päästettävä sellaisista asioista irti, joihin ei voi vaikuttaa.

    Kun oppii elämään omanlaista elämää, niin antaa siihen luvan myös muille. Parhaimmillaan henkinen kasvu lisää suvaitsevaisuutta. Mielikuvat ”oikeanlaisesta elämästä” väljistyy ja vapautuu rajoittavista uskomuksista. Ei ole tarvetta kuluttaa aikaa tai voimia toisten tekemisiin tai ulkopuolelta tulevien tuomioiden pelkäämiseen.

    Rakastettavan raivostuttava tie -Oma valinta.

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1590

    Mimmuli80
    Keskustelija

    OODI ELÄMÄLLE A’LA MIMMU
    KIITOS elämä kotiläksyistä, niitä luen nenä kirjassa kiinni ja lupaan korottaa arvosanaani!
    KIITOS elämä kaikesta kauneudesta ympärilläni, niistä kudon harteilleni viitan joka korostaa parhaita puoliani!
    KIITOS elämä luonnosta ja tuulen henkäyksestä poskellani, niistä tiedän olevani elossa ja tunnen joka hetken vahvemmin!
    KIITOS elämä että pakotat katsomaan itseäni peilistä ja huomaan että takaisin vilkuttaa hymy suupielessä hivenen valmiimpi keskeneräinen ihminen!
    KIITOS elämä pienistä myrskyistä ja karikoista, niistä voimaannun ja ammennan sisäisen luovuuteni!
    KIITOS elämä noista pienistä kehräävistä pörrökasoista, jotka vasten jalkojani puskevat puristen ja näyttävät kuinka nautitaan hetkestä!
    KIITOS elämä ystävien ympärille kiedotuista vahvoista käsistäni, heidän lämmössään on turvallinen ja hyvä olla!
    KIITOS elämä, että annoit minulle sydämmen joka osaa laulaa herkillä sävelillään, välillä epävireisestikkin, niistä tiedän etten halua olla kukaan muu kuin minä! KIITOS ELÄMÄ!💗
    Ja ihanaa viikonloppua kaikille!😍

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1592

    Jani_Holappa
    Keskustelija

    Hetki

    Hetki, pysähdyksissä.
    Kaikki on kaunista hetken.
    Aika ei kulje, mikään ei liiku.
    Ajatus virtaa, ei päämäärää.
    Jääkö mitään muistoihin?
    Tämä hetki ei toistu, ainutlaatuinen.
    Hetki, sen jälkeen toinen.
    Meillä on hetkemme.

    ©JH

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1594

    Satusiipi
    Keskustelija

    KAKSIN

    Tällainen mä oon
    Se on mun syytä
    Kaikki mitä teen
    Se on mun syytä

    Minne ikinä mä meen
    minä olen yksin
    vihaan tätä kaikkee
    oon liian väsyny kertoo

    Kukaan ei voi rakastaa
    Kukaan ei voi ymmärtää
    Kukaan ei voi auttaa
    siihen tarvitaan aina kaksi

    Kulkenut oon pitkän matkan
    edessä vain kadut harmaat
    muuttuuko tie ahtaammaksi
    vaiko kokonaan katkeaa
    Kukapa sen tietää
    miten tämä elämä ratkeaa?

    Oon kyllästynyt suhun,
    ääni mun sisällä
    Sun kylmiin silmiin
    jotka pettyneet on muhun

    Kuka vois
    mulle armon silmät antaa
    nähdä mun pelon
    tuntea mun tuskan
    huomata mun väsyneet varpaat

    Tällainen mä oon
    auta mua
    Tarvitsen aikaa
    nähdä mitä on rakkaus
    joka ei satuta mua enää

    Pelkään olla yksin
    Älä jätä mua tähän
    oman syyllisyyyteni juureen

    Anna mun jalkojen astua
    sinun varpaittesi viereen
    kulje mun lähellä
    johdata mut luottamukseen uuteen

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1596

    PieniAjattelija
    Keskustelija

    Tämä kirjoitukseni on julkaistu alunperin blogissani http://pienenajattelijansivu.blogspot.com/

    Suru muutti meille asumaan.

    Tuli lupaa kyselemättä ja asettui taloksi.
    Petasin sille pedin ja katoin paikan ruokapöytään.

    Meillä oli aikamoisia sopeutumisvaikeuksia. Suru ei osannut ottaa paikkaansa. Se ei antanut tilaa, kulki perässä kuin äitiinsä takertuva pikkulapsi. Toiset tiesivät kertoa että Suru kyllä oppii talon tavoille. Oppii rytmin ja rutiinin, tulee osaksi arkea. Oman tilansa se kuitenkin tarvitsee.

    Meillä on ollut hetkemme.
    Toisinaan olen Surulle vihainen. En minä sinua tänne pyytänyt. En tällaista elämää tahtonut. Pärjäsin ihan hyvin ilman sinua. Välillä olemme melkeinpä ystäviä. Nautimme toistemme seurasta. Käperrymme sohvannurkkaan muistelemaan menneitä.

    Antaisin Surun koska vaan pois, käskisin sen jatkaa matkaansa, jos se tarkoittaisi sitä ettei se olisi koskaan tullutkaan. Jos se ei olisi ikinä astunut jalallaan kynnyksen yli ja tatuoinut katkeraa jälkeään sydämeni kohdalle. Mutta kun se sen kerran on tehnyt niin siihen se jää.

    Kaikki eivät ymmärrä miksi annan Surun asua meillä. Miksen irtisano vuokrasopimusta ja näytä sille ovea. Onhan se täällä notkunut jo tarpeeksi kauan. Surusta on tullut perheenjäsen. Se on oppinut paikkansa. Se nukkuu yöt omassa sängyssään, jakaa omastaan Toivon ja Ilon kanssa. Suru ei ole enää minusta mustasukkainen ja se jopa osaa pysyä piilossa silloin kun sen ei haluta näyttäytyvän.

    Suru on kuitenkin ankara opettaja ja minä olen niskuroiva oppilas.
    Välillä Suru kurittaa rajusti, välillä kantaa kuin kukkaa kämmenellä, rohkaisee ja kannustaa eteenpäin. Tästä koulusta en taida ikinä valmistua.

    Tänä iltana keitän meille kupilliset teetä. Istumme hetken hiljaa ja sitten peittelen Surun nukkumaan. Aamulla nousemme yhdessä uuteen päivään.
    Suru ja minä.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1598

    Juhannusneito
    Keskustelija

    Joskus elämä lyö ja lyhistää.
    Silloin ei auta kun työntää pelko pois, levätä hetkinen, voimaannuttava, löydettävä tarkoitus ja oikea asenne.
    Tässä on niihin liittyviä ajatuksia.

    Elämänpolun verran

    Usva laskeutuu,
    en näe mitään.

    Koitan kuunnella.
    Kuulen,
    jossain kauempana jyrisee.

    Tunnen,
    tuuli voimistuu.

    Jalat jähmettyy.

    Upottaa.

    Olen eksynyt polulta;
    Jalkani tarpovat eteenpäin
    upottavassa suossa.
    En voi pysähtyä,
    muuten vajoan.

    Ei ole mitään mihin tarttuisin,
    En näe mihin suuntaisin.
    Tiedän,
    jouduttava on,
    pois myrskyn alta.

    Vihdoin,
    näen jotain mihin tarttua.
    Pieni, kituinen mänty ojentaa käppyräisiä oksiaan.
    Takerrun vimmoissani tähän karuun levähdyspaikkaan.
    Sen juurelle on hyvä istahtaa.

    Huomaan,
    olen todella väsynyt.

    Tässä hetken istun,
    vasten sitkeää puun kuorta,
    kuunnellen kuinka ankarien olojen kasvatti kehoittaa selviytymään.

    Rauhoitun.

    Lepään,
    kunnes näen sumun takaa valoa.
    Lepään lisää,
    siihen asti, että tunnen kestäväni paremmin myrskytuulet.

    Katson ympärilleni.
    Kaikki on selkeämpää.
    Tuttu polun mutka avautuu edessäni.

    Oman polkuni kyllä tunnen.
    Se johtaa juuri sinne minne pitääkin.
    Sen varrella tapahtuu kaikki se, mitä kuuluukin.
    Ja pitää antaa vaan kaiken tapahtua, kiertelemättä, ohittamatta.

    Sumun hälvettyä,
    voimien kerryttyä
    jatkan matkaani,
    polulla jonka tunnen.

    Elämänpolulla,
    luottaen siihen,
    että sen haasteet ja kompastuskivet on juuri näin tarkoitettu.
    Kaikessa syvyydessään, hyvyydessään ja haavoittuvaisuudessaan.

    Tietäen,
    että noustava aina on,
    omilla jaloilla seistävä,
    ja taas siivilleen noustava,
    lennettävä ilosta pakahtuen,
    kauniissa maailmassa rakastaen, annettava hyvän virrata,
    voimaannuttava pienestä.

    Muistaen,
    koko elämänpolun ajan ettei perille pääsyä pidä odotella,
    vaan iloita matkan teosta.

    Hetkessä on kaikki,
    nyt ja tässä.

    Kyllä huominenkin vielä suunnitelmansa saa,
    sitten ja siellä.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1600

    an_ni
    Keskustelija

    Haluan jakaa surumielisen runon, joka käsittelee itseinhoa ja vertailua toiseen ihmiseen, ”jota ei voisi koskaan saada”.

    Olen viluinen valkovuokko
    vaikka viimeistä viimaa
    sinä olet taas valtava viljapelto
    vahva ja voimakas
    kuin virtaava vesi

    Nielen vaikka pölyt lattialtasi
    tai olen tiskialtaassasi lojuva lasi
    kunhan saisin vain jakaa tämän hetken
    kanssasi kahden kesken

    Olen vetelä valkoviini
    vailla vaeltavaa venettä
    sinä olet taas vakuuttava varas
    viaton ja vetoava
    kuin viettelevä virtuoosi

    Nielen vaikka pölyt lattialtasi
    tai olen tiskialtaassasi lojuva lasi
    kunhan saisin vain jakaa tämän hetken
    kanssasi kahden kesken

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1601

    aamumuroja
    Keskustelija

    Tässä mun Harry Potter kielikuvia omaava runo luonnonsuojelusta, ilmastonmuutoksesta ja roskaamisesta.

    Viis sirppiä tai kuus sulmua
    läskit alkaa silti tummua
    Ninbus kakstonnii tai ei
    vie Tuonelan joutsen meidät
    hirlumhei
    hän ei siipiensä alle laske muita
    kuten lehtiä, kukkia tai kauniita puita

    Heitä muovit luontoon, viljele sontaas;
    rutinoitunut tapahtuma tapahtukoon taas
    voisipa luontoäiti tai äiti Maa
    huutaa meille suorana saatanaa

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1602

    Enkeli77
    Keskustelija

    Hei. Tämä kirjoitukseni on kirje. Kirje juuri Sinulle, kelle tahansa Hidasta Elämää-sivuston lukijalle.. kelle tahansa itseään etsivälle, ehkä elämässä eksyneelle ja Rakkautta opettelevalle. Toivon sydämestäni, että kuka vain voi tämän lukea ja saada itselleen lohtua ja voimaa <3

    Rakas Ystäväni, Sinulla ei ole mitään hätää

    Tiedätkö, Sinä kaunis pieni ihminen. Tämä on kirje juuri Sinulle. Itseäsi opettelevalle, rakkautta etsivälle ja janoavalle, ihanalle, ainutlaatuiselle olennolle. Toivon, että tämä kirje auttaa Sinua näkemään itsesi, niin kuin monet Sinun elämäsi ihmiset Sinut näkevät. Arvokkaana, rakastettavana, höpsönä ja täydellisenä juuri noin. Kirjeen on tarkoitus tuoda lohtua, herkistää Sinua katsomaan itseäsi kauniimmin ja kenties antaa Sinulle voimaa uskoa itseesi ja siihen, että olet Rakkauden arvoinen.

    Sinun elämäsi ei ole ollut helppo. Kenties, synnyit sellaisten tähtien alla, jotka määräsivät elämäsi polulle paljon raskasta kannettavaa ja opittavaa. Olit kuitenkin ihana ja täydellinen lapsi. Olosuhteet missä elit, eivät aina tukeneet luontaista Sinuuttasi tuolloin. Perheesi on ehkä hajonnut, ja olet kenties elänyt aivan liian rikkinäisissä oloissa, tai kotonasi on saattanut olla tunnekylmyyttä, päihteitä, henkistä tai fyysistä väkivaltaa, puhumattomuutta, vanhempien kiirettä tai yksinäisyyttä. Olet saattanut joutua kohtaamaan hylkäämisiä tai elämään kokonaan ilman toista vanhempaa. Mutta muista aina: Se ei ole sinun vikasi, eikä kenenkään muunkaan vika! Vanhempasi ja muut sinua kasvattaneet ihmiset tekivät parhaansa sen hetkisten voimiensa ja ymmärryksensä mukaan. Kultapieni, älä kanna lapsuutesi ja muun elämäsi taakkaa mukanasi enää.

    Elämässäsi on kuitenkin ollut myös paljon hyvää. Olet käynyt koulusi, opiskellut kenties vielä lisää, harrastanut, ollut monelle ihmiselle tärkeä ihminen. Sinulla on koti, jossa sinulla on turvallista olla. Sinua on rakastettu. Olet saanut käyttää käsiäsi, älyäsi, tietojasi, luovuuttasi ja osaamistasi monella tavalla. Sinua on siunattu ihanilla lapsilla. Moni ihminen ei koskaan voi unohtaa sinua. Olet ollut vaikeuksista huolimatta sinnikäs ja määrätietoinen, ja olet menestynyt työelämässä ja monessa muussakin asiassa suorastaan uskomattoman hyvin. Olet tehnyt monelle ihmiselle hyvää ja suuri sydämesi on ollut sinulle ja läheisillesi avuksi useita kertoja. Älä yhtään vähäksy sitä, mitä olet saavuttanut.

    Sinussa on jotain sellaista suurta viisautta, jota ei voi sanoin kuvata. Aistitko kenties herkällä vaistollasi ihmisistä asioita, joita moni muu ei huomaa? Osaat niin usein sanoa oikeita sanoja ihmisille, joilla on vaikeaa. Välität ympärilläsi olevista ihmisistä ja kuuntelet lähimmäistesi huolia. Tuot lohtua, toivoa, iloa ja rakkautta niin monen ihmisen elämään. Loputon uskosi ihmisen ja elämän hyvyyteen on ihailtavaa. Miten oletkin jaksanut aina vain uskoa ihmisiin vaikeuksista, pettymyksistä ja hylkäämisistä huolimatta? Olet uskomaton soturi!

    Niin usein olet yrittänyt hallita elämäsi tapahtumia, siinä kuitenkaan onnistumatta. Yksin jäämisen ja hylätyksi tulemisen pelko, loputon rakkauden jano tai muut syyt ovat joskus saaneet sinut valitsemaan elämääsi vääriä ihmisiä. Olet kenties vetänyt puoleesi useampia sinua huonosti kohdelleita ihmisiä. Niitä, jotka satuttavat sinua eniten, mutta myös opettavat sinua eniten. Luulen, että olet tullut torjutuksi ja jätetyksi tai olet epäonnistunut suhteissasi useamman kerran. Mutta nämä kokemukset Sinun on ollut kohdattava, ja on ollut opittava itse. Kiitä kokemuksistasi eniten itseäsi, ja niitä henkilöitä, jotka näitä Sinulle tarjosivat. Muista kiittää myös heitä, jotka silloin rinnallasi pysyivät ja tukivat sinua vaikeiden aikojen yli. Muistathan, että katkeruus vie Sinulta voimia. Anna anteeksi itsellesi ja muille.

    Olet myös väsynyt elämän tuoman kuorman vuoksi. Kenties olet suorastaan romahtanut. Sitä et ole voinut valita, vastustaa tai hallita. Sinun on ollut pakko tunnustaa olevasi inhimillinen, heikko ja haavoittuva. Sinun on ollut kenties pakko pyytää ja saada apua. Et olekaan enää pärjännyt yksin. Tämän tunnustaminen ei ole helppoa! Mutta tiedätkö, Sinä pieni kanssakulkijani, kukaan täällä ei pärjää yksin. Meidät on luotu elämään yhdessä toisten, lähimpien ja rakkaidemme kanssa. Me saamme luvan kanssa tarvita ja tukeutua toisiimme, ilman, että takerrumme toiseen riippuvaisesti. Toisen tarvitseminen on ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Älä koskaan ajattele, etteivätkö muut ihmiset kokisi vastaavanlaista kipua ja ihmisen kaipuuta. Kaikki me sitä koemme, ja kaikki me tarvitsemme toisiamme.

    Tiedätkö, sinä Rakas ihminen. Sinun tarvitsee vain antautua elämälle ja rakkaudelle. Sinua varten on suuri suunnitelma olemassa, ja kaikki, mitä ikinä tarvitset, tulee kyllä elämääsi juuri oikeaan aikaan, kun vain uskot siihen. Muistatko sen hetken, kun olit jo luopumassa toivosta? Muistatko, kun ajattelit, että tämä on Sinun kohtalosi? Pelkäsit jääväsi yksin tai epäonnistuvasi taas. Tiedäthän, että kukaan muu ei ajatellut näin, kuin sinä itse? Sinä sait ainakin hetkeksi itsesi uskomaan, ettet ole rakkauden arvoinen. Onneksi se ei ole totta.

    Katso nyt peiliin. Mitä siellä näet? Näetkö yhtä kauniin, viattoman, kaikessa haavoittuvuudessaan ja herkkyydessään täydellisen olennon, kuin mitä sinun rakkaasi Sinussa näkevät? Muistele hetki, mitä sanoja Sinulle tärkeät ihmiset sinusta sanovat? Rohkea. Rakas. Arvokas. Kaunis. Täydellinen juuri noin. Rehellinen. Viisas. Ihana ja tärkeä. Ainutlaatuinen. Kirjoita, tai edes kuvittele mielessäsi kirjoittavasi peiliin jokin näistä sanoista. Toista tätä niin kauan, että alat viimein itsekin nähdä itsesi juuri noin, rakkaudellisin silmin. Peilistäsi paistaa juuri se, mitä syvin sisimpäsi hiljaa kantaa.

    Voi, kun Sinä rakas ihminen uskoisit, että sielusi syvällä sisimmässäsi on puhdas ja viaton. Juuri sellainen, kuin miksi se on syntymäsi hetkellä tullut. Voi olla, että et ole siihen koskaan uskaltanut tutustua rauhassa. Monet kanssakulkijasikaan eivät ole, koska sieluun tutustuminen voi tehdä myös kipeää, etenkin jos elämä on kaikkea sen ympärillä koetellut kovasti. Luulen, että myös Sinulle, ystävä rakas, on käynyt niin, että itse huolella rakentamasi suojakuori ja elämän tekemät haavat ovat kätkeneet alleen Sinun puhtoisimman osasi. Hengitä nyt rauhassa ja kuulostele hetki. Sinun sielustasi löytyy vastaus kaikkeen. Se kertoo hiljaa, mitä juuri Sinä tarvitset ja ansaitset. Ole rohkea ja kuulostele sitä jatkossa niin usein kuin mahdollista. Ja ala ottaa vastaan sielusi kaipaamia asioita. Voin vannoa, että elämäsi tulee muuttumaan.

    Koska tapahtui elämässä mitä vain, Sinä olet rakkauden arvoinen ja rakastettu juuri noin. Sinulla ei ole mitään hätää.

    Lämpimin ja Rakkaudellisin ajatuksin ♥

    Tv. Minä, Sinun peilikuvasi

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1603

    Anselmiina
    Keskustelija

    Rautalangan tummuneen
    väänsin sulle ruosteisen
    Sydämen muotoon sen taivutin
    ja sulle valmiina ojensin
    Ei muotokieleni mun
    vaan käynyt tajuntaan sun
    <3

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1604

    Saara-Maija
    Keskustelija

    Minussa on tämän kaiken vaikeus;
    se että valot sammuvat
    eivätkä katkaisijat hohda pimeässä;
    se että kaapin raosta kaatuu päälleni enemmän kuin ehdin ottaa vastaan.
    Sekin minussa on,
    että eilisen ja tämän päivän raja
    liukenee hattaranvaaleisiin öihin
    ja se, etten osaa lukea karttaa.

    Kaiken tämän vaikeus minussa on,
    mutta sekin minussa on,
    että vielä olen tässä.

    Ja se, etten enää pelkää pimeää.

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1605

    ljk
    Keskustelija

    Ansaitsenko vain häpeää?

    Eikö riitä, että vain olen, olen olemassa minuna juuri sellaisena kuin olen. Järki-minäni sanoo minun riittävän, mutta tunne ja kokemus kertoo aina vaan muuta. Näitä eri tasoja olen monia vuosia pyörittänyt mielessäni ja aina tulee uusia näkökulmia asioihin ja kokemukset avautuvat eri kulmissa näkyviksi.
    Kun on syntynyt häpeän ilmapiirin ja ollut täyttämättä odotuksia, jotka oli valmiiksi annettu ennen syntymää, on vaikea nähdä ja ymmärtää muunlaista elämää. Siitä vaan mahdollisimman huomaamattomana ja uhriutuneena suorittamaan elämää putkessa, johon on tyrkätty. Vaan kun sellainen eläminen ajan myötä käy raskaaksi ja lopulta tulee piste, jolloin on astuttava pois tutulta kaistalta. Elämän suorittaminen kuulostaa kamalalta. Mutta arvostuksen hakeminen muilta ihmisiltä, jotta tunnet ansaitsevasi olemassaolosi, on juuri sitä.
    Eri tunteiden läpikäyminen ja niiden tunnistaminen vie kohti pistettä, jossa tajuntaan iskostuu ajatus, että kaikista erillisistä osista muodostuu kokemus, josta ei tarvitse enää erotella järkeä ja eri tunteita erikseen, ymmärrys siitä, että elämä on kaiken kaikkiaan melkoinen vyyhti asioita, jotka sisältyy kokemukseen. Tällaiselle suorittajalle se antaa vapautta, kun kaikkea ei tarvitsekaan eritellä omiin lokeroihin.
    Häpeästä irrotautuminen on hyvin vaikeaa. Jotenkin täytyy tulla näkyväksi toisille ihmisille omana itsenään ja se pelottaa. Kantaako minun oma arvostus itseä kohtaan, jos sanon tai teen jotakin mitä olen aina halunnut, mutta en ole uskaltanut? Kokeillaan, laitan tämän tekstin sekä jo varmaan 15 vuotta sitten kirjoittamani runon äidille tähän luettavaksi. Jo tämän tekeminen nostaa pelkoa ja häpeää esiin, mutta katsotaan helpottaako teko minun kokemustani häpeästä.

    Kuuletko äiti

    Mitä sanoisit, jos kertoisin,
    että minua pelottaa
    pelottaa ottaa askelia uuteen suuntaan.
    Ottaisitko kädestä ja lohduttaisit?

    Pitäisitkö minua häpeämättömänä,
    jos kertoisin, että haluaisin olla esillä.
    Ottaisitko kädestä ja kannustaisit?

    Olisitko onnellinen, jos tietäisit,
    että elämä hymyilee minulle silloin tällöin.
    Ottaisitko kädestä ja hymyilisit kanssani?

    Mitä tekisit, jos kertoisin,
    että minulla on ikävä sinua, että olet minulle rakas.
    Ottaisitko syliin?

    Kuuletko äiti?
    Minä kuulen.

    Leena Johansson-Kiili

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1606

    vaniljatanko
    Keskustelija

    NÄKYMÄTTÖMÄSTÄ NÄKYVÄKSI

    Tiedätkö miltä tuntuu, kun sinua ei kuulla? Kun sinua ei nähdä? Kun mielipiteelläsi ei ole arvoa? Kun asiasi lytätään kerta toisensa jälkeen? Kun toiveesi ja haaveesi nauretaan alas? Kun ainoa tehtäväsi on pysyä hiljaa? Olla kuin et olisikaan? Tiedätkö miltä tuntuu, kun eräänä päivänä huomaat, ettet enää osaakaan unelmoida, haaveilla, toivoa? Kun sinulla ei ole enää toiveita, haaveita, unelmia? Kun sinusta on tullut näkymätön myös itsellesi? Kun sinun täytyy opetella itsesi huomaaminen, unelmointi, omiin silmiin katsominen, itsensä kuunteleminen ja sisimpänsä kuuleminen uudelleen? Vai kenties aivan alusta alkaen?

    Olen saanut nauttia opettajan kesälomasta. Loma alkaa olla loppumaisillaan ja opettaja valmiina vastaanottamaan alkavan lukukauden. Olla opettaja. Voiko suurempaa luottamustehtävää olla? Toisen ihmiseksi kasvamisen vahvistaminen, kasvun tukeminen ihan jokaisessa hetkessä; iloissa, suruissa, kipukohdissa. Elämän repun eväiden tarjoileminen tai antaminen, kuinka sen haluaa käsittää. Yksikin luotettava, kannustava, kuuleva, läsnäoleva aikuinen riittää. Tiedän sen. Yksikin aikuinen kannustuksineen ja sanoineen voi tehdä näkymättömästä näkyvän. Kannatella hämärää hahmoa, vahvistaa ääriviivoja, raaputtaa esiin värit. Auttaa kasvajaa katsomaan itseään lempeästi silmiin. Auttaa löytämään itsestään ilon, toivon, merkityksen, syyn herätä huomennakin. Sen, miltä näyttävät kasvot jotka hymyilevät. Miltä näyttävät omat kasvot, kun minä itse hymyilen.

    Ja sitten se luottamustehtävän toinen puoli. Huomaanko jokaisen, kuulenko oikeasti kaiken seasta sen tärkeimmän, oleellisimman? Ehdinkö arkisessa päivässä pysähtymään jokaisen kohdalla, silmiin katsomaan, hymyn antamaan? Huomaamaan? Huomioimaan? Myös hänet, joka sitä huomiota ei hae. Opettajan voima ja merkitys monelle niin suuri. Mahdollisesti se aikuinen, joka jakaa suurimman osan päivän valveillaolo tunneista kanssasi. Joka keskustelee, antaa palautetta, ohjaa ja opastaa. On kiinnostunut. Huolehtii. Että koulupäivään mahtuisi onnistumisia, kokemuksia, oivalluksia. Että koulu olisi paikka, jossa koet olosi turvalliseksi, jossa sinusta välitetään. Jossa asetetaan rajoja, kasvatetaan ihmiseksi, opetellaan ihmisenä olemista, toinen toistensa kohtaamisia, elämisentaitoja. Asioita elämää varten. Vaikka se ope toisinaan tuntuu vitunpaskalta. Tai ihanalta. Parhaalta.

    Olla opettaja. Ensisijaisesti läsnäoloa, kuulemista, tunteiden sanoittamista, ihmiseksi kasvamisen tukemista. Paljon hymyjä, kannustavia katseita ja sanoja. Olkaan taputtamista, halaamista, kevyttä silittämistä. Kannustavaa koskettamista. Kyllä minä sinut huomasin ja huomaan sinutkin. Kuten kaikki muutkin. Lempeällä napakkuudella, ymmärtävällä otteella. Kokemuksen varmuudella. Sydämen ääntä kuunnellen. Intuitioon luottaen. Tietäen, että näin on juuri nyt hyvin ja oikein. Huolehtien, ettei kukaan jää näkymättömäksi. Sillä jäädä toisen silmissä – opettajan, vanhemman, ystävän silmissä näkymättömäksi – onko kamalampaa?

    Ihanaa viikkoa sinulle, minulle, meille kaikille. Nähdään toisemme lempeydellä, ymmärryksellä. Kohdataan silmiin katsoen. Sillä jokainen meistä, niin pieni kuin isokin, tahtoo tulla nähdyksi. Omana, ainutlaatuisena itsenään. Vahvistetaan toinen toisemme ääriviivoja, raaputetaan toisistamme kaikki kauniit värit esille. Että jaksamme loistaa elämän vastoinkäymisistä huolimatta. Jokaiselle päivälle sopivalla voimakkuudella.

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1607

    vaniljatanko
    Keskustelija

    MITÄ SINÄ MUISTAT OMILTA KOULUAJOILTASI?

    Mitä sinä muistat omilta kouluajoiltasi? Mikä on päällimmäinen tunne, kun mietit omia kouluvuosia? Millaisia henkilöitä siihen liittyy? Millaiset hetket ovat jääneet mieleesi? Miksi muistat juuri ne hetket mitkä muistat?

    Mitä minä opettajana haluaisin oppilaiden muistavan kouluvuodesta? Sain joku aika sitten 15 vuotta sitten luokassani olleelta oppilaalta messengerin kautta viestiä, jossa hän kysyi, mikä on paras koulumuisto minkä muistat meidän kouluajoilta? Kysymys pysäytti, koska en pystynyt nopeasti saamaan mieleeni mitään sen erikoisempaa muistoa. Toki luokka oli ollut kiva ja työkaverit siinä loistavat, mutta parasta koulumuistoa jouduin miettimään. Kysymyksen esittänyt sen sijaan vastasi itse esittämäänsä kysymykseen kertoen Turkuun suunnatun leirikoulun olleen paras muisto. Siinä yhdistyikin monta muistojen merkityksellistä elementtiä: yksin pois kotoa ilman vanhempia, yöretki, uudet retkikohteet. Toki se yhteenkuuluvuus, juuri sen ryhmän omat yhteiset muistot, jotka koettu ja jaettu toistemme kanssa. Varmasti parhaita muistoja monelle muullekin.

    Luokissani on aina paljon valokuvattu. On otettu kuvia retkistä, mutta myös luokassa tapahtuvasta arkisemmasta puuhailusta. Kuvilla on suuri merkitys oman kerronnan tukena kuin myös muistin apuvälineenä. Siksi kuvaan paljon ja menneisiin hetkiin palataan usein lukuvuoden aikana kuvien avulla. Kuvien kautta muistijälki vahvistuu. Jälleen tänä keväänä oppilaani saavat kuvamuistot lukuvuodesta. Kun tänään flunssa-kuumeessa kuvia järjestelin kullekin oppilaalle, en voinut välttyä kyyneliltä. Niin paljon kuvista välittyi oppilaiden onnea, iloa, onnistumisen riemua. Kavereiden kanssa jaettuja hetkiä, eväiden syömistä kuusen alla, kiikaroimista vessapaperirullilla, lumisuihkun alla koko luokan voimin seisoen. Itse leivottujen Runebergin torttujen nauttimista räntäsateessa, kirjastokoiralle lukemista/kuvasta kertomista, lukujonon muodostamista metsässä, Finlandia hymnin kuuntelua silmät kiinni puunrunkoon nojaten Fazerin sininen suklaapala suussa hitaasti sulaen. Kyyneleet tulivat kiitollisuudesta näistä hetkistä, jotka olen saanut juuri näiden oppilaiden kanssa viettää. Kyyneleet tulivat myös ikävästä joutuessani hyvästelemään puolet tästä ryhmästä.

    Mitä minä opettajana haluaisin oppilaiden muistavan? Sen, että jokaisessa päivässä oli aina jotakin hyvää. Näin me joka päivä ennen kotiin lähtöä totesimme, kun nimesimme päivän hyvän hetken, onnistumisen, mukavan asian. Sen haluaisin oppilaani muistavan, että riittää, kun teet aina parhaasi. Sen parhaasi, mihin sillä hetkellä pystyt. Sen haluaisin oppilaani muistavan, että vaikka sinua kiukuttaa, tulen minä huomennakin töihin. Ellen sairastu. Sen haluaisin oppilaani muistavan, että juuri sinua on tarvittu, että tämä luokka on juuri tämä luokka. Olet tärkeä osa ryhmää ja sinä olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet.

    Luokkahuone, jossa koetaan paljon tunteita, synnyttää paljon muistoja. Tämä on ”muistisääntöni” jokaisessa koulupäivässä. Tunteet ovat muistojen liimaa. Tunnetaitojen opettaminen päivittäisessä kasvatustyössä on minulle opettajana yksi tärkeimpiä tehtäviä, enkä tästä lakkaa koskaan ”paasaamasta”. Tunteet ovat läsnä kaikessa ja kaikkialla. Emme pääse niitä pakoon, joten emme voi niitä lakaista pulpettiin emmekä sen alle. Meidän tehtävä on jäsentää, sanoittaa, selventää, avata ja avartaa tunteiden maailmaa. Ja joka päivä myös itse tunnistaa itsessämme omia tunteita ja reaktioita. Ymmärtää ja hyväksyä keskeneräisyytemme. Olemme tunteiden tiellä aina matkalla, ihan jokainen. Keskeneräisyys on ihmisyyttä ja tekee meistä nöyrempiä toisiamme kohtaan. Luo ymmärrystä kohdata toinen toisemme. Ja antaa armollisuutta omaa keskeneräisyyttämme kohtaan.

    Tunnetaidot ovat toisinaan hukassa itse kullakin ja se on elämää se. Aina voi seuraavassa tienhaarassa päättää astuvansa vähän paremmalle polulle jos äskeinen ei ollut se, mitä haluaa seurata. Tänäkin vuonna luokassani on koettu tunteita, jaettu tunteita, sanoitettu tunteita ja opittu tunteista. Ja voin todeta, että tällä tiellä jokainen oppilaani on valtavasti kulkenut eteenpäin. On otettu isoja harppauksia, sipsutettu tasaisella vauhdilla, loikittu, pompittu edes takaisin, mutta onpahan joka tapauksessa eteenpäin taivallettu. Kuvamuistot kertovat hetkistä, jotka toivon jokaisen muistavan. Vaikka kuvissa on vain pieni osa sitä arkea, jota olemme jakaneet yhdessä tänä lukuvuotena, silti jokainen kuva kertoo ja välittää tunteita ja tunnelmia. Yhdessä koettuja hetkiä, iloa, naurua, onnistumisia, itsensä ylittämisiä, rohkeutta. Kuva auttaa muistamaan, mitä juuri tänä vuonna koulupäiviimme sisältyi. Se auttaa myös äitiä, isää, sisaruksia ja muita tärkeäitä henkilöitä osallistumaan jokaisen oppilaan kouluvuoden muisteloihin. Siksi kuvasin. Ja siksi haluan kuvat sinulle, oppilaani, antaa. Että muistaisit.

    Ps. Lattialle tipahtanutta kananmunaa en valokuvaamossa teetättänyt. Se on kyllä kuvattu, mutta sen me muistamme ilman kuvaakin. Tapahtuneesta on jo yli vuosi ja yhä te kaikki silloin läsnäolleet sen muistatte. Joka kerta kun aloimme tänä vuonna leipomaan kuului ”muistatteko mitä tapahtui silloin yhden kerran kananmunalle…kävi vaan läts!” Ja kaikki me nauroimme. Sillä lattialle tipahtanut kananmuna joka sanoi läts, on yksi tärkeä koulumuisto.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1608

    Ahti_Kasma
    Keskustelija

    Minun tie

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1609

    Tiina_Eerola
    Keskustelija

    Läsnäolon lahja

    Tämä on elämä
    Nämä pakot, jotka kääntyvät
    nautinnoiksi
    Vakioreitin poikkeamat
    suuriksi seikkailuiksi
    Satunnaiset kohtaamiset
    auringonsäteiksi
    Rutiinit arjen iloiksi yllättäviksi
    Läsnäolon lahjoiksi

    (c) Tiina Eerola

    Runoni Läsnäolon lahja löytyy nyt myös blogistani, sekä sävellykseni kera youtubesta oheisten linkkien kautta:
    https://luparentoutua.blogspot.com/2019/07/lasnaolon-lahja.html
    https://youtu.be/_m2QW1VgWy0

    1
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1610

    teakucukler
    Keskustelija

    ELÄMÄN TAIKA

    Miks moni tuntee niin paljon negatiivista,
    vaikka elämä on kuitenkin suurimmaks osaks positiivista.
    Jos elämä välillä kriiseillä koettelee,
    ne lopulta oikean suunnan osoittelee.
    Usein vasta myöhemmin iskostuu tajuntaan,
    että ne olivat mahdollisuus kasvuun ja matkaan.
    Havahdu, herää unesta,
    niin vapaudut vuosien sumusta.
    Jos annat mahdollisuuden,
    löydät elämän taian uuden.
    Koita kääntää sun ajatusten suunnat,
    tällä metodilla itsesi muunnat.
    Katsele ympärilläsi kaikkea kaunista,
    aisti, nauti, tunne ja ihastu.
    Helppo sanella,
    mutta kannattaa kokeilla.
    Heitä uusilla ajatuksilla egoa,
    sano sille tervemenoa.
    Ego joskus yrittää jarruttaa,
    mutta ilman egoa on mahdollista hyvää kartuttaa.
    Saat paremman mielen,
    kun kuulet oman sydämesi kielen.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1611

    Stardust
    Keskustelija

    Unelmia ja salaisia toiveita

    Tiedätkö sen tunteen – sen kutkuttavan, houkuttavan, keveän. Kuin sinulla olisi jokin ihana salaisuus, josta muut eivät vielä tiedä. Se leijuu ja säteilee. Sen kanssa on hyvä olla. Ajatus nousee pintaan – entäs jos…? Anna palaa vaan, joku huikkaa sulle. Tunnet kuinka olotilasi laajenee, ja ajatus kutkuttaa mahan pohjasta. Voisinks mä..? Uskaltaisinks mä..?

    PAM. Ego valpastuu ja hyökkää keskusteluun. Se supattaa korvaasi, että ai sä vai? ja tirskuu silmiään pyöritellen. Hei haloo, se tuhahtaa nauraen. Eiköhän kannattais nyt vaan antaa olla? Ei millään pahalla, mut hei sä vai?! Se loiste sen ihanan ajatuksen ympärillä alkaa nopeasti sammua. Aivan, mitä mä oikein ajattelin.. Huh, onneks en ehtinyt tän pidemmälle. Oishan se ollu noloo. Mikäköhän muhun meni. Ego tarjoaa sulle häpeän ja syyllisyyden viitta jo pelkästä ajatuksesta. Pue tää ja mee hei takas sinne massaan vaan, jooko. Nice idea, mut tiedäthän sä. No hei, siis sä?? You know.. Painut kasaan ja mietit, että joo, en tiedä mikä muhun meni. Sellasta haihattelua vaan. Ego on tyytyväinen. Taas yksi nolo unelma tai aikomus saatu estettyä, huh.

    Sit kuuluu taas se hento ääni, joka muistuttaa siitä ihanasta ajatuksesta ja salaisuudesta. Se ois tosi hieno juttu. Se vois onnistua!, se tsemppaa. Ego istuu sun vasemmalla olkapäällä, tää hento ja houkuttava ääni oikealla. Egon voima piilee sen vakuuttavuudessa. Se on se järjen ääni. Se hento ääni ei silti jätä sua rauhaan. Sä haluat kuunnella sitä. Se vetoaa suhun jollain vastustamattomalla tavalla. Sä et tiedä enää kumpaa kuunnella. Miks tän pitää olla näin vaikeeta?! Ääh. Kuuntelet vuorotellen molempia ja nyökyttelet. On ne molemmat oikeessa. Mut kumpi enemmän?

    Laitat silmät kii, etkä voi vastustaa kuunnella, mitä sillä hennolla äänellä on sulle vielä sanottavaa. Se kertoo sulle, että seuraamalla sen ääntä ja sitä ihanaa salaisuutta, se johdattaa sut vapauden, ilon, keveyden ja intohimon jäljille. Se saa sut eloon. Sulla on jotain annettavaa tai saavutettavaa. Jotain millä on sulle merkitystä, luultavasti muillekin. Sä pystyt siihen, sä osaat. Tai jos et vielä osaa, sä voit oppia, se ääni kertoo lempeästi. Alat taas miettiä, että niin… entä jos sittenkin…

    PAM. Arvaa kuka pamahtaa taas paikalle ottamaan osaa keskusteluun. Jep, ego. Ja ai että se osaa. Se listaa kaikki syyt, miks to-del-la-kaan ei. Se kumoaa sen hennon äänen kaikki kohdat peräperää. On se kyllä vakuuttava. Se taitaa olla oikeassa! Se jatkaa painokkaasti: Haluut sä oikeesti olla silmätikku, pyrkyri, outo, nolo tai se jota kaikkien on lupa arvostella? Haluut sä oikeesti paljastaa itsestäs jotain niin haavoittuvaista tai epäonnistua muiden silmien alla? Ja kestät sä sit sen häpeän? Se kehoittaa miettiin tarkasti. Kelaat mielessäs, että se on niin oikeessa. En to-del-la-kaan kestä enkä halua. Itse asiassa se ajatus ei enää tunnukaan sun jutulta. Se on varmaan jonkun toisen juttu. Jonkun joka osaa sen paremmin kun sä. Sen, joka ei epäonnistu ja joka kerää vaan kiitosta ja kunniaa. Tiedäthän sä, ne menestyjätyypit – ne muut.

    Päätät haudata haihatukset ja jatkaa elämääsi vanhaa rataa. Vähän se tuntuu kyllä pahalta, mut kaikkee ei vaan saa mitä haluaa. Eiku leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, käy mielessäsi. Haikeana mietit omaa huonommuuttasi ja sitä, miten ne toiset vaan osaa, ja tietää, ja menestyy. Tosta vaan.

    Kuulostaako tutulta? Mulla on kovaääninen ja vakuuttava ego. Se tekee kaikkensa suojellakseen mua epäonnistumiselta, häpeältä ja hylätyksi tulemiselta. Kaikelta missä voi käydä huonosti. Se yrittää pitää musta huolta parhaansa mukaan. Se tosin vetää kaiken överiks. Se haluaa maalailla kaikki uhkakuvat mun ympärille, jotten lähtisi pois turvavyöhykkeeltäni. Se on mahtipohtinen – ja vakuuttava. Sanoinko sen jo? Ja se on todella sinnikäs. Mutta se yrittää vaan auttaa. Eihän se useinkaan tunnu siltä, mutta sitä se yrittää. Huomaan, että joskus se vaimenee kun kuuntelen sen huolet ja rauhoittelen sitä kertoen, että epäonnistuminen ei olis maailmanloppu tai että siitäkin vois oppia. Siis jos epäonnistuis – mitä se sitten tarkoittaakaan. Mutta entäs jos – entäs jos onnistuiskin? Entäs jos kaikki sujuiskin, ja se oliskin juurikin niin ihanaa kuin mitä se alkuperäinen kutkuttava ajatus. Ja kaikki se, mitä se hento ääni on sulle kuiskuttanut. Entäs jos…

    Egon vakuuttavuudesta huolimatta oon todennut, että se puhuu pelosta käsin. Ja se tartuttaa sen muhun. Sen pelon. Mutta riittää, että on edes askeleen verran rohkea kerrallaan. Ne menestyjätkin tuntee pelkoa. Nekin tuntee häpeää. Nekin välillä epäonnistuu. Mutta ne ei anna sen pysäyttää. Ja siks niistä tulee menestyjiä. Ja mustakin voi tulla. Ja susta. ”What if I fall?”, pyörii vielä jossain mielen perukoilla. Mut sit kuuluu taas sen hento ääni ja se kuiskaa lempeästi: ”Oh, but my darling – what if you fly?”

    0
    like
    4
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1612

    Enni_H
    Keskustelija

    Ajatuksia rakkaudesta

    Rakkaus on hellyyttä, toisen huomioon ottamista, pieniä välittäviä eleitä ja sitä että voit sanoa toiselle ”sinä teet minut onnelliseksi”. Se on hölmöjä viestejä jotka saavat hymyn huulille, ylimääräisiä sydämentykytyksiä kun tunnistaa toisen väkipaljouden keskellä. Kymmenen toisiinsa kietoutunutta kylmää varvasta peiton alla lämmittämässä toisiaan, syviä katseita jolla kaksi rakastunutta toista katsoo ja helliä kosketuksia. Lämpimiä haleja, niin että keho painautuu kiinni toiseen, kun ollaan niin lähellä että tuntee toisen tuoksun ja näkee jokaisen kasvonpiirteen. Omat sormet toisen lomassa. Sitä että tuntee toisen ihon läpikotaisin läpi ja muistaa jokaisen uurteen, luomen, pisaman ja arven.

    Rakkaus on sitä että kuunnellaan toista ja ollaan aidosti läsnä kun toisella on asiaa. Se on sitä että kykenee näyttämään tunteensa ilman että kokee mitätöintiä. Se on kykyä puhua omista ajatuksista, jakaa sisäistä maailmaa ja kertoa elämästään. Sitä että toinen kuuntelee. Rakkaus on luottamusta toiseen ja molemminpuoleiseen sitoutumiseen. Se on luottamusta ja varmuutta että saan olla tässä suhteessa aito minä. Vapautuneisuutta, sitä että kykenee olemaan estotta, ja oma itsensä. Kunnioitusta ja kykyä keskustella asioista. Ongelmanratkaisua, luvouutta ja kompromisseja. Fyysistä ja henkistä yhteyttä.

    Rakkaus on kykyä selvitä vastoinkäymisistä. Se on ilojen jakamista ja surujen puolittamista. Olkapään tarjoamista silloin kun omat siivet eivät kanna. Se on kyynelten pyyhkimistä kasvoilta ja hiuksien silittämistä hellästi. Lupausta siitä että kaikki järjestyy. Toivoa. Luottamusta. Sitoutumista. Että toinen pysyy siinä ja kumpikin haluaa yhteisen tulevaisuuden. Se on myös sitä, että ollaan luottamuksen arvoisia. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu tulevaisuudessa, mutta rakkaus on kykyä uskoa tulevaan ilman turhia pelkoja. Murehtiminen on sitä että joutuu kärsimään kahdesti, tai vähintäänkin kerran.

    Rakkaus on myös riitoja ja erimielisyyksiä. Se on kuitenkin sitä että pyrkii ymmärtämään toisen näkökulman ja keskustelemaan rauhallisesti. Kertoa miltä tuntuu, ja että toinen kunnioittaa sitä. Jättää toistamatta sanat ”sä et koskaan” ja ”sä aina”. Sitä että nukkumaan ei mennä ennenkuin pienet riidat on selvitetty. Rakkaus on kykyä pyrkiä korjaamaan virheensä, ja sitä että osaa lausua sanat ”anteeksi”. Rakkaus on kunnioitusta, ja sitä että voi olla myös eri mieltä asioista. Rakkaudessa on kaksi erillistä ihmistä, etkä voi tehdä toisesta itsesi kopiota. Rakkaus on toisen hyväksymistä erillisenä yksilönä. Täydellistä rakkautta ei ole, etkä varmasti loppujen lopuksi haluaisi seurustella itsesi kopion kanssa.

    Rakkaus on kykyä säilyttää myös oma minuutensa. Toinen voi kuitenkin toimia peilinä suhteessa, ja opettaa katsomaan itseään kuin ulkopuolisen näkökulmasta. Se voi auttaa löytämään minuuden. Minkälainen ihminen minä olen? Kuka minä haluan olla? Millainen on minun tyylini? Kuka minä todella olen kaikkien roolien alla? Mitä minä haluan elämältä?

    Rakkaus on toisen hyväksymistä. Se on hyväksymistä myös huonoina päivinä. Se on hyväksymistä myös silloin, kun toinen ensimmäisen kerran riisuu meikkikerroksen kasvoiltaan, tai on suihkunraikkaana hiukset liimaantuneena kiinni ihoon. Se on sen hyväksymistä, mitä löytyy sen pinnan alta, jolla me itsemme peitämme. Meikillä, vaatteilla, koruilla. Hyväksymistä kun toinen on aidoimmillaan ja raakaversio itsestään. Se on hyväksymistä syntymämerkkeineen, arpineen, raskausarpineen, selluliitteineen ja vatsamakkaroineen. Epätäydellisen täydellisenä.

    Rakkaus on myös sitä harmaata arkea. Kun kannetaan kauppakasseja yhdessä sunnuntaina kotivaatteissa. Riitoja siitä kuinka jonkun pinttynyt tapa ärsyttää aivan kamalasti. Rakkaus on ensihuumaa, mutta se on myös sitä, että kykenee rakastamaan toista vaikkei elä enää vaaleanpunaisten lasien läpi. Ehkä siitä se yhteinen matka vasta alkaakin. Minun mielestä kaikista kaunempia ovat ne arkiset hetket, joiden merkityksen tajuaa vasta sitten kun sen menettää. Harmaa arki on kaunista, ja siitä voi tehdä värikästä. Se on tuttua ja turvallista. Yhteiset pyykit narulla, spontaanit halaukset arjen lomassa ja piristyksenä tuotu kukkakimppu pitkän päivän jälkeen. Niskahieronta tai se että käperrytään sohvalle vieretysten katsomaan tv:tä.

    Rakkauteen tottuu ja toista voi helposti pitää itsestäänselvyytenä, mutta kipinän voi myös sytyttää uudelleen. Se on sitä, että muistaa arkisten ärsyttävien tapojen takaa kun ensi kertaa ihastui niihin silmiin, tai valloittavaan hymyyn, kun vapisten ja intohimoisesti suudeltiin ensimmäistä kertaa ja kun istuttiin sängyllä vierekkäin, hymyiltiin ja pidettiin kädestä. Se on sitä että joskus vaikka laittautuu toista varten tai järjestää yhteisen romanttisen illallisen ravintolassa. Tarttuu käteen vaikkei olisi sitä tehnyt pitkiin aikoihin. Tuntee kuinka rakkaus valtaa koko kehon. Koskettaa hellästi ohikulkiessaan. Muistaa kuka on se ihminen sen arjen takana, se johon ensi kertaa rakastui.

    Joskus rakkaus piiloutuu arkisten sanojen taakse ”varo”, ”eihän sattunut”, ”jaksatko varmasti kantaa sen”. Mutta on myös tärkeä muistaa kolme kauneinta sanaa. ”Minä rakastan sinua”. En tiedä onko sen kauneimpia sanoja olemassakaan, kun ne tunteella on sanottu. Katsoa silmiin, ja lausua ne ääneen. Se on joillekin vaikeaa, sillä ne sanat kätkevät sisäänsä paljon tunnetta. Sitä voi kuitenkin harjoitella. Jokainen haluaa kuulla olevansa rakastettu.

    Rakkaus on myös vanhenemista. Ryppyjä, naurujuonteita, vatsamakkaroita ja tyvestä harmaantuneita hiuksia. Se on kykyä rakastaa toista eletystä elämästä huolimatta. Vanhenemista ei voi estää. Tommy Tabermannia lainaten: Millään kirjaimin / ei elämää voi kirjoittaa / yhtä kauniisti / kuin noilla viivoilla / rypyillä sinun kasvoillasi. Minusta se oli kauniisti kirjoitettu. Rakkaus elää, se kokee vastoinkäymiset, ylä- ja alamäet, mutta sen ei tarvitse olla tylsä tasapaksu matka, joka kulkee suorana janana. Rakkaus on kokemuksia ja elämistä, yhdessä. Kaunis kahden ihmisen matka, joka alkaa ehkä pienestä ihastumisesta, muuttuu rakkauden ensihuumaksi ja jatkuu yhteisenä arkena.

    ”Usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” Uskon voi nähdä monella tapaa kuin uskonnollisena uskona, mutta näihin sanoihin on hyvä lopettaa tämä teksti. ♥

    -Enni Herttala

    Teksti lainattu muokattuna blogistani: https://www.stoori.fi/aurore/

    • tätä vastausta muokkasi 2 viikkoa, 5 päivää sitten  Enni_H.
    1
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1614

    astailona@gmail.com
    Keskustelija

    Kun kielletty runo puhuu
    sanat tiedostamattomasta
    luulin että löysin ihmisen
    oli rautalangasta

    Ei ole olemassa rakkautta
    on vain motiivit ja tunteet
    ei posliininukkea saa särkeä
    sekin tuntee

    1
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1615

    teakucukler
    Keskustelija

    Elämäntaitokirjoista
     
    Elämäntaitokirjoja hankitaan ja luetaan nykyään todella paljon, tätä pääsen työssäni päivittäin todistamaan. Lukijakuntaan kuuluu kaikenikäisiä ja ihana huomata että yhä nuoremmat ovat niistä kiinnostuneita. Tuntuu kuin ns.uusi ”new age” kulttuuri olisi syntynyt näistä kirjoista kiinnostuneista. Tämä on ihana huomata, haetaan jotain syvällisempää elämään, sillä todellinen hyvä olo löytyy omasta sisimmästä, ulkopuoliset, materialistiset asiat eivät sitä tee. Nykyajan kiireinen ja suorituskeskeinen elämä joskus pakottaakin pysähtymään ja miettimään mikä todella on tärkeää, kärjistäen sanoen, valitako ulkoinen kiirastuli vai sisäinen rauha?
    Halu oppia tuntemaan itseään paremmin, käsittelemään tunteitaan ja ymmärtämään toisia ihmisiä paremmin, sekä se, että nykyään puhutaan vaikeistakin asioista avoimemmin ovat mielestäni johdattaneet monet näiden kirjojen äärelle. Havahtuminen, tietoisuus, läsnäolo, tunnelukot, itsetuntemus, myötätunto, erityisherkkyys, enneagrammit, onnellisuus, meditaatio ja rakastamisen taito tuntuvat olevan kiinnostavimpia aiheita. Asioita joihin haetaan ymmärrystä, hyväksyntää, mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä.
    Itse olen jo useampia vuosia ollut kiinnostunut elämäntaitokirjoista, voi sanoa että se on yksi rakas intohimon kohteeni. Mitä enemmän niitä lukee, sitä enemmän asiat avautuvat ja haluaa oppia lisää, sillä elämähän on elinikäistä oppimista. Monissa kirjoissa sivutaan, käsitellään samojakin asioita, mielestäni se on vaan hyvä koska aina oppii uutta, saa uusia näkökantoja ja asian sisäistää paremmin. Onkin valaisevaa huomata että ympyrä ns. sulkeutuu, ”että hei, nyt mä tajuan tämän paremmin”. Omalle kohdalle onkin sattunut usein niin että kun luen jotain minulle uutta kirjaa, havahdun että juuri tästähän oli kyse tai tätä sivuttiin myös edellisessä lukemassani kirjassa. 
    Joskus on myös hyvä lukea uudestaan joku aikaisemmin luettu kirja. Omakohtainen esimerkki on esim. Anthony de Mellon Havahtuminen, vuosia sitten luettuani sen en sisäistänyt oikeastaan mitään, ainoastaan mieleen jäi päällimmäisenä, ”ole läsnä tässä hetkessä”. Mutta miten se tapahtuu, mitä pitää tehdä, miltä se tuntuu? Nyt vuosien päästä ja luettuani useampia muita teoksia aiheesta ja tehtyäni harjoituksia, luin sen uudestaan ja arvata voi, se aukesi aivan uudella tavalla.
    Tässä puhun tosiaan siis selfhelpkirjoista, wikipediasta ns. ”itseapukirjoista”  sanan varsinaisessa merkityksessä, koska varsinkin kirjojen avulla voi kehittää itseään. Aina ei tarvitse osallistua retriitteihin, kursseihin tai muille luennoille, mikä sitten sopii kenenkin kukkarolle ja intressille. Itse olen ollut ainoastaan yhdessä kolmen tunnin tapahtumassa. Kirjoistakin saa niin paljon itselleen ja niistä tulee hyvä olo. Pelkkä lukeminen ei usein kuitenkaan riitä. Tärkeää on  soveltaa opittua myös käytäntöön, sisäistettävä, harjoiteltava ja pohdittava asioita, hyvä on tehdä toimintasuunnitelma miten etenee. Useissa kirjoissa onkin valmiina harjoituksia tai niihin liittyy erillinen tehtäväkirja.
    Nykyään on valittavana hieno kirjo elämäntaito-oppaita, onneksi. Tämä on koko ajan kasvava trendi ja jaksan uskoa että maailma tulee paremmaksi kun ihmiset oivaltavat että tärkein on rakkaus itseen ja kaikkeen. Haluamalla hyvää itselle ja ensisijaisesti toisille on avain rauhaan, hyvään oloon ja kiitollisuuteen.

    Teksti löytyy myös – http://mypassion.simplesite.com

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1616

    Roosa_Jokela
    Keskustelija

    Hyvä, paha vahvuus

    ”Tänään sä Roosa et ollut vahva.”

    Psykologin sanomat sanat itkuisen selitykseni päätteeksi pysäyttivät. Se ei ollut syytös, vaan lempeän hyväksyvä toteamus. Vapautus.

    Se oli ehkä ihaninta, mitä minulle oli vuosiin sanottu.

    Sitä ennen se päivä oli ollut tavallinen vuoden 2017 helteinen heinäkuun päivä. Mutta noiden sanojen myötä se yhtäkkiä muuttui päiväksi, jolloin jätin taakseni vanhan, ottaakseni jotain uutta tilalle. Minut.
    Henkinen vahvuus ja henkisesti vahvat ihmiset tuntuvat olevan jatkuva ihailun ja arvostuksen kohde. Jokainen meistä tuntee varmasti ihmisen, joka on omissa silmissään vahva – sellainen, joka jaksaa jokaisen elämän järjestämän myrskyn lävitse, vaikka edellisestäkään ei olisi kulunut hetkeä kauempaa. Joka näyttää, että pystyy, vaikka muut epäilisivät. Ja hän myös oikeasti pystyy. Vahvan ihmisen pääpiirteisiin voisi kai vielä lisätä sen, ettei hän valita kohtalostaan, vaan jaksaa sanoa kaikille ”Kyllä tämä tästä. Ei valitus auta mitään.” Unohtamatta kunnianhimoisia tavoitteita ja unelmia, joita kohti vahva ihminen etenee hitaasti tai nopeasti – mutta kuitenkin etenee. Hän ei jää tuleen makaamaan.

    Erilaisten sairauksieni myötä minulla on mapillinen erilaisia lausuntoja eri terveydenhuollon ammattilaisilta. Niissä lähes yksi toisensa jälkeen minut kuvataan henkisesti vahvaksi ja sitkeäksi tytöksi ja sittemmin nuoreksi naiseksi. Minua myös kehuttiin sellaiseksi läheisten ihmisteni ja ystävieni keskuudessa. Kehuilla tarkoitettiin vain hyvää. Kannustuksilla, jotka lähes poikkeuksetta kuuluivat ”Kyllä sä tästä selviit, kun sä oot niin vahva”, ei haluttu pakottaa, vaan tsempata ja osoittaa luottamusta sekä tukea. Mutta vähän päälle parikymppiseksi tultuani vahvuus muuttui minulle kahlitsevaksi ominaisuudeksi, joka ajoi minut ahdistukseen. Samalla elämästäni loppuivat myös konkreettiset syyt olla vain vahva ja jaksaa. Tulin monessa asiassa voittajana maaliin. Se lisäsi tuota ahdistusta entisestään – mitä minä nyt sitten teen, kun mun ei tartte olla enää vahva? Kun psykologi myönsi, etten itkuni keskellä ollut vahva, aloin miettimään, ettei minun ehkä tarvitsisikaan.

    Henkinen vahvuus on hyvästä, mutta liialliset mittasuhteet saadessaan se kääntyy itseään vastaan. Kenenkään meistä ei tarvitse olla vahva loputtomiin. Uskon, että jokaisen vahvan ihmisen kuoren alla on tyyppi, joka haluaisi tulla nähdyksi heikkona ja rikkoutuvaisena – ihan särkyneenä. Jolle ei aina sanottaisi, että koska hän on niin vahva, hän kyllä kestää. Sillä totuus on, että jokainen meistä kyllä jaksaa ja kestää, jos ei ole muuta vaihtoehtoa. Ihan oikeasti.

    Vahvuus luo myös huomaamatta paineita siitä, miten vahvan ihmisen tulee käyttäytyä. En esimerkiksi itkenyt juuri koskaan, oli mikä oli. En liikuttunut läheisteni hienoista musiikkitulkinnoista tai koskettavista elokuvista. Olin oikeastaan salaa kateellinen muille, jotka tuon taidon omasivat. Myöhemmin ymmärsin, että ehkä itkemättömyyskin johtui siitä vahvuuden muotista, jossa huomaamattani elin. En varmaan olisi uskaltanut itkeä, koska pelkäsin tiedostamattani, mitä muut silloin ajattelisivat siitä vahvasta tytöstä, joka jaksaa ja selviää ihan aina.

    Nyt olenkin opetellut olemaan vahvan sijaan enemmänkin arvokkaasti heikko. Tämän matkan aikana olen löytänyt itsestäni huomattavasti enemmän herkkyyden arvokkaita kyyneliä ja monia muitakin tunteita, jotka uskallan näyttää myös ulospäin. En edelleenkään luovuta helposti, mutta saan varmasti romauttavan itkukohtauksen, jos jokin unelmani ei toteudukaan heti ensimmäisellä kerralla tai muuta vastaavaa. Ja se itkukohtaus on ihan ok. Saatan paukutella ovia ja mököttää koko päivän, mutta seuraavana päivänä lupaan aloittaa alusta, uudella suunnitelmalla – ja aloitankin. Sanoisin sitä sisuksi.

    Ehkä tulevaisuudessa voitaisiin puhua enemmänkin sisukkaista ihmisistä kuin vahvoista. Vahvuus antaa herkästi kuvan koskaan horjumattomasta ihmisestä. Mutta sisukas ihminen voi välillä luvan kanssa kaatua ja vaikka maata hetken paikoillaankin maailmaa katsellen, eikä se haittaa. Tulee varmasti aika, jolloin hän jatkaa matkaa – ei sen takia, että muut sitä häneltä odottavat. Vaan siksi, että hän itse haluaa.

    2
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1617

    teakucukler
    Keskustelija

    Tässä runoni (aikaisempi kirjoitus #1610 uudestaan koska yksi kohta jäi siitä puuttumaan,joten 1610 voi poistaa), sama löytyy myös blogistani – http://mypassion.simplesite.com – kohdasta runoja polulta

    ELÄMÄN TAIKA
                                                                       
    Miks moni tuntee niin paljon negatiivista,           
    vaikka elämä on kuitenkin suurimmaks osaks positiivista.
    Jos elämä välillä kriiseillä koettelee,
    ne lopulta oikean suunnan osoittelee.
    Usein vasta myöhemmin iskostuu tajuntaan,
    että ne olivat mahdollisuus kasvuun ja matkaan.
    Havahdu, herää unesta,
    niin vapaudut vuosien sumusta.
    Jos annat mahdollisuuden,
    löydät elämän taian uuden.
    Koita kääntää sun ajatusten suunnat,
    tällä metodilla itsesi muunnat.
    Katsele ympärilläsi kaikkea kaunista,
    aisti,  nauti, tunne ja ihastu.
    Elä hetkessä, älä menneessä.
    Helppo sanella, mut kannattaa kokeilla.
    Heitä uusilla ajatuksilla egoa,
    sano sille tervemenoa.
    Ego joskus yrittää jarruttaa,
    mut usko, ilman egoa on mahdollisuus hyvää kartuttaa.
    Saat paremman mielen,
    kun kuulet oman sydämesi kielen.

    1
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1618

    EricaAava
    Keskustelija

    Kumouksellista

    Ei ole
    tarpeen yrittää enempää,
    ei ole tarpeen venyä enempää,
    ei ole tarpeen olla taas enemmän.

    Ei ole tarpeen
    juosta maratonia
    toinen toisensa jälkeen
    ja ylettää kuuhun ja aurinkoon.
    Ei tarvitse olla enemmän ja parempaa.

    Juuri tänään, tässä hetkessä
    täydellisesti epätäydellisenä
    -sellaisenaan riittäen-
    Tarpeeksi.

    Pitkän polun kulkija,
    lumen auraaja,
    ihminen paikallaan,
    väsymyksen keskellä
    riittävä juuri nyt.

    Siitä alkaa kasvu.

    -Erica Aava- (Facebook: Särkyneiden Salaseura)

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1619

    KatjaKoo
    Keskustelija

    Luonnon ihmeellinen voima

    Päätä särkee ja niskaa jomottaa. Edes aamulla tekemäni jomon-shindo-venyttely ei laukaissut kipua. Päätän kokeilla luonnon parantavaa voimaa, päänsärky on ennenkin jäänyt lenkkipolulle. Hengitän syvään sisään ja ulos, ja päätän tällä kertaa tehdä lenkin tietoisesti kävellen omalle voimapaikalleni.

    On maanantaiaamupäivä, Rantaraitilla ei ole ruuhkaa. Kävelen asfaltoidun kävelytien vieressä hiekalla. Tunnen jalkapohjat maata vasten. Huomaan lintujen lentelevän taivaalla. Huomaan kesän vihreät puut ympärillä, vattupuskissa näyttää olevan punaisia marjoja, yksi lenkkeilijä on pysähtynyt syömään niitä. Kävelen itselleni ominaista, aika reipasta vauhtia, mutta koko ajan ympäristöön keskittyen. Välillä mieleen nousee kaikenlaisia ajatuksia, mutta annan niiden tulla ja mennä.

    Saavun voimapaikalleni Jyväsjärven rannalla olevaan pysähdyspaikkaan, täällä ei ole muita. Pysähtymispaikan päässä järven päällä on rykelmä isoja kiviä. Istun isolle kivelle kasvot järvelle päin. Aurinko paistaa lempeästi kasvojeni oikealle puolelle ja tuuli heiluttaa hiuksiani. Kivien päällä edessäni on kuusi sorsaa, ne sukivat itseään tuulen heiluttaessa sulkia. Ihailen hetken kaunista järvimaisemaa ja sorsien puuhailua.

    Istun risti-istunnassa ja aloitan kehoni skannaamisen. Tunnen kuinka päätä ja niskaa kiristää, hengitän pari kertaa syvään sisään ja ulos, ja pyörittelen päätä muutaman kerran molempiin suuntiin. Aistin myös hartioiden ja lapojen jäykkyyden, hengitän syvään kireisiin paikkoihin ja teen lempeästi kiertovenyttelyt molemmille puolille. Jatkan kehon tunnustelua alaspäin, muualla kehossa ei tunnu kireyksiä. Tunnen lämpimän kiven allani ja hengittelen hetken silmät kiinni. Aistin lempeän auringon ja tuulen entistä vahvemmin. Kuulen veden liplatuksen, kauempaa kuuluu myös autojen ääniä. Keskitän huomioni luonnonääniin. Avaan silmäni ja tarkkailen vielä hetken sorsia, niillä ei ole kiire mihinkään. Mieleeni nousee ajatus, miten erilainen oma oloni onkaan edelliseen syksyyn verrattuna. Silloin kävin tässä voimapaikassa hakemassa energiaa väsyneeseen olotilaani ja väsymys purkautui joskus itkunakin. Tänään tunnen iloa ja rauhaa, olen onnellinen.

    Tuuli yltyy ja minulle tulee hiukan viileä, joten päätän lähteä kotimatkalle. Kävelen kotiin edelleen kehoni olotilaa tunnustellen. Huomaan että oikea nilkkani tuntuu kipeälle. Hengittelen nilkkaan ja astun tietoisesti jalkapohja kohti maata. Hetken päästä huomaan, että kipu on hävinnyt. Kipu siirtyy vatsaani, on vähän huono olokin. Jatkan tietoista kävelyä ja hengittelyä ja pian huono olo meneekin ohi. Kipu siirtyy hetkeksi taas päähän, mistä se häviää kuin savuna ilmaan. Naurahdan itsekseni mielikuvalle. Loppumatkasta tunnen viikonlopun runsaan kävelyn aiheuttamaa väsymystä reisissä, mutta sekin tunne häviää matkalla.

    Saavun kotiin. Hengitän pari kertaa syvään ja kuulostelen vielä kehoani. Kipuja ei tunnu enää missään, sain lenkiltä rentouden tunteen lisäksi myös energiaa. Ainoastaan niska-hartiaseudulla tuntuu pientä kireyttä. Luonnon parantava voima toimi jälleen kerran.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1620

    Stardust
    Keskustelija

    Jos kilpailuun saa osallistua vain yhdellä kirjoituksella, tämän voi jättää huomioimatta. 🙂 Teksti syntynyt erään NLP-harkan pohjalta.

    Ego kertoo minulle tarinaa minusta. Keskinkertaisuudestani. Olen osa massaa. Osa harmaata. En erotu millään tavalla. Minussa ei ole mitään järin kiehtovaa tai uniikkia. Ehkä jossain valossa joskus. Ego kertoo, että siellä massassa on turvassa. Ei valokeilaa, ei epäonnistumista. Samaan aikaan joku sisälläni kärsii ja vaikeroi. Sille sana keskinkertainen tarkoittaa haljua, harmaata, mitäänsanomatonta, elämätöntä elämää. Nuo sanat kutistavat minussa jotain tosi tärkeää näkymättömiin.

    Vajoan omaan maailmaani ja sisäiseen rauhaani. En kuule enää egon ääntä. Sisäinen minäni alkaa kertoa minulle toisenlaista tarinaa. Tarinaa, joka on täynnä värejä ja elämää. Tarinaa, joka voimaannuttaa ja kasvattaa siivet selkään. Se kertoo tarinaa, jossa olen kaunis, pehmeä ja naisellinen kuin keväinen kirsikkapuu. Elegantti ja koskettava kuin kauniisti soiva sello. Se kietoo minut syvään pinkkiin ja kultaan kertoakseen voimastani, yllätyksellisyydestäni ja ympärilläni leijuvasta säteilevästä energiasta. Se kuljettaa minut Galapagossaarille maalatakseen kuvan raikkaudestani ja ainutlaatuisesta elämästä sisälläni. Se rinnastaa minut fantasiakirjallisuuteen, jonka sisällä kaikki on mahdollista. Se vertaa minua koralliriuttojen sateenkaarikaloihin, jotka uivat vapaana turkoosissa vedessä sinisen taivaan alla. Tarina luomoaa ja vie mennessään. Kumman tarinan valitsen? Valitsenko egon tarinan, jossa on turva, tuttuus ja helppous. Vaiko sisäisen minän tarinan, jossa on värit, jännitys ja vapaus. Molemmat tarinat ovat ulottuvillani. Kuulen huolestuneen egon äänen. Kerron sille, että kaikki on hyvin. Että päätän valita elämän, värit ja vapauden. Tunnen kuinka ilma alkaa virrata siipieni alle.

    Minkä tarinan sinä valitset?

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1621

    Nonnas
    Keskustelija

    Eikä kolmaskaan ilman paria jää

    Mies kävelee naisen ohi yökerhossa lauantaiyönä huhtikuussa. Mies pysähtyy, nuuhkaisee naista ja toteaa naiselle ”tuoksut hyvältä”. He esittäytyvät ja vaihtavat kuulumisia. Hetken päästä mies lähtee yökerhosta ja nainen ajattelee miehen olevan komea ja supliikki. Miehen ääni jää naisen mieleen.

    Kun aika on kypsä, naisen ja miehen tiet jälleen kohtaavat. Kahdeksan vuotta tapahtuneesta samainen nainen työskentelee nyt itse kaupungin sen hetken kuumimmassa yökerhossa. Mies astelee itsevarmasti naisen tiskin luokse kahden ystävänsä kanssa. Mies ei tunnista nuuhkimaansa naista vuosien takaa, mutta nainen muistaa miehen kun mies avaa suunsa, ääni nousee naisen mieleen ja muistot sen myötä.

    Mies sanoo naiselle, että saat vapaat kädet hänen juomatilauksensa suhteen. Nainen tekee punaisen drinkin, koska punainen on rakkauden väri. Vinkkinä miehelle. Mies ei tajua tätä. Mies kuitenkin kiinnostuu naisesta ja jää ystäviensä kanssa naisen tiskille jututtamaan naista.

    Naisen vatsassa jyllää perhosparvi ja miehen matala ääni saa naisen polvia joka sanalla vähän vetelämmiksi. Myös mies vaikuttuu naisen olemassaolosta hetki hetkeltä enemmän. Vaikka nainen on työskennellyt yökerhoissa kahdeksan vuotta, hän ei ole koskaan antanut kenellekkään asiakkaista puhelinnumeroaan. Tämä ilta on poikkeus. Mies pyytää naisen numeroa ja nainen kirjoittaa sen kuitin taakse. Miehen mielestä naisen tekemä drinkki oli pahaa.

    Nainen ja mies lähtevät seuraavana päivänä kävelylle. He kävelevät ja keskustelevat useamman tunnin. Nainen saattaa miehen juna-asemalle ja he suutelevat. Mies lähtee junalla työasunnolleen, jossa asuu viikot.

    Nainen ja mies tapailevat tovin ja muutaman kuukauden päästä ensitreffeistään aloittavat seurustelun. Heinäkuun lopulla on päivä kun he alkavat olla toistensa kanssa. Tasan vuosi siitä, mies kosii naista ja he kihlautuvat. Häät sovitaan vuoden päähän kihlautumisesta. Seitsemän kuukauden päästä kihlautumisesta keskustellaan josko ehkäisy jätettäisiin pois, koska lääkäri on kertonut naiselle olevan haastavaa raskautua ja miehellä sekä naisella on toiveissa lapsi. Ehkäisy jätetään ja sekä miehen että naisen yllätykseksi seuraavasta kierrosta nainen kuitenkin jo raskautuu. Asiasta ollaan hämillään, mutta kuitenkin hyvin onnellisia. Pieni ihme, joka kasvaa naisen sisällä, saa kutsumanimen Pallero.

    Häitä järjestellään kevään ajan ja pariskunta päättää, että pyrkivät salaamaan raskauden häihin asti, toki ihan lähimmille ihmisille asiasta kerrotaan. Polttarit nainen viettää selvinpäin, koska onhan raskaana. Yksi kaasoista on tyhjentänyt siideripulloja ja täyttänyt ne alkoholittomilla juomilla, jotta salaisuus ei paljastu. Nainen viettää täydellisen polttaripäivän ystäviensä kanssa, vaikkakin vatsaa välillä kummasti koskeekin.

    Häät lähenevät ja nainen näkee unta, että hänen tuttunsa on raskaana. Nainen muistaa aikaisimmista unista, että valitettavasti tämä ei tiedä hyvää. Jo lapsesta lähtien nainen on nähnyt unta, jos joku on raskaana, seuraavana päivänä on selvinnyt, että joku läheisistä on kuollut. Nainen saa seuraavana päivänä tiedon. Yksi häävieraista on poissa.

    Pariskunta käy hautajaisissa. Itkee ja suree.

    Nainen näkee jälleen unta, että eräs tuttu on raskaana. Seuraavana päivänä nainen saa tiedon, että hänen kummisetänsä ei tule häihin, kummisetä on kuollut.

    Naisen kummisetä on naisen isän hyvä ystävä. Naisen isä suree ja pariskunta päättävät kertoa raskaudesta naisen isälle. Nainen kertoo isälleen miksi tietää kummisetänsä kuolleen. Kummisetä teki tilaa heidän pienelleen. Naisen isä iloitsee ja suree. Elämä antaa ja ottaa.

    Nainen käy isänsä kanssa kummisedän hautajaisissa. He itkevät.

    Häät lähenevät ja on yö. Nainen näkee unta. Joku on jälleen raskaana.

    Seuraavana päivänä nainen saa tiedon, että ensimmäisenä kuolleen puoliso on menehtynyt. Nyt he saavat olla yhdessä ikuisesti. Niin kuin nainen ja mieskin loppuelämänsä kun hääpäivä vain koittaisi. Naisen äiti toteaa ”ei kahta ilman kolmatta.”

    Pariskunta päättävät varata yksityiselle ultraan ajan nähdäkseen pikkuisensa ennen kuin häät ovat, jotta heillä on rauhallisempi mieli. Kevät kun on ollut täynnä surua. Mies on töissä ja nainen menee yksin ultraan. Nainen näkee pikkuisensa näytöllä ja ilon kyyneleet valtaavat hänet. Niin paljon surua, mutta vihdoin myös iloa.

    Kaksi minuuttia iloa.

    ”Olen pahoillani”, toteaa lääkäri.

    Nainen murtuu ja lyyhistyy lattialle itkemään housuitta. Naista harmitta, koska hän lähti ultraan yksin.

    ”Ei kolmaskaan ilman paria jää”, toteaa naisen äiti. Tästä nainen ei nähnyt unta.

    Pallerolle, pilven hattaralle.
    Äitisi

    1
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    7
    sad
    0
    angry
  • #1622

    Paivikko
    Keskustelija

    Totuutta vai tehtävää

    Sitten kun olet oivaltavampi, kauniimpi, nokkelampi, meditatiivisempi, kaksi vaatenumeroa pienempi, tehokkaampi, iloisempi, rikkaampi ja kaikin puolin täydellisempi, et ole enää minulle totta.

    1
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1623

    Maikkus
    Keskustelija

    SINUA HALUAN SUOJELLA RAKAS LAPSENI

    Lapsena haaveilemme olevamme jo isoja, jotta ”saisimme” päättää itse asiamme, eikä aina joku aikuinen tekisi sitä puolestamme. Nuoruuden kynnyksellä saamme valtaa päättä jo joistakin asioista, mutta himoitsemme lisää. ”Mä oon kohta 18 vuotta ja sit et voi enää määrätä mua” – lause, jonka suurin osa meistä vanhemmista on kuullut. En oikeastaan haluaisikaan määrätä sinua lapseni, mutta on niin paljon, mitä et vielä tiedä ja miltä haluan sinua varjella. Haluan sinulle pehmoisen polun ilman töyssyjä, tai sopivasti töyssyjä, jotta opit arvostamaan niitä ihanimpia ja syvällisimpiä hetkiä. Haluan sinulle pelkkää hattaraa ja sydämiä läpi elämäsi, mutta samalla tiedän, että sinunkin on käytävä omat sivupolkusi, jotta löydät oman tiesi. Kumpa voisin käydä ne puolestasi ja antaa sinulle vain se oikean tien. Kumpa kaikki omat jyrkänteeni ja alamäkeni olisivat poissa sinun kärsimyksistäsi. Miksi sukupolvelta toiselle eivät siirry ne viisaudet, joita vastoinkäymiset ovat antaneet? Miksi kaikkien meidän täytyy rämpiä läpi samat virheet? Miksi en saisi antaa lapsilleni elämää, joka varoittaisi merkkivalolla tekemästä enää uudelleen virheitä, joita minä tein? Tai rakastumasta sellaiseen narsistiin, johon isoäiti rakastui? Miksi?
    Olen pohtinut paljon mikä on elämän tarkoitus. Suuri kysymys, jonka pohtimista ei tarvitse yksin yrittää. Noihin aiemmin esittämiini kysymyksiini pohjaa mielestäni kaikki mistä elämässä on kysymys. Haluamme lapsillemme vain parasta, vain sitä kaikkein parasta. Mutta mikä on parasta? Onko se rikas ja huoleton elämä, jossa ei tarvitse huolehtia miten maksaisi laskut ja elättäisi perheen? Vai onko se tasaista menoa, jossa ei sydänsuruja näy? Vai onko se elämää maassa, jossa meitä jokaista kohdellaan tasapuolisesti eikä kukaan ole heikompi toista? Ja onko tuo paras sittenkään meille kaikille sama? Omassa ajatusmaailmassani elämän tarkoitus on, että lapsiemme ei tarvitsisi tehdä samoja virheitä kuin me olemme tehneet, vaan jokainen sukupolvi olisi edellistä viisaampi kaikilla elämän osa-alueilla. Mutta miten tähän päästään? Miten ammennan lapsilleni kaiken sen, mitä olen elämäni aikana havainnoinut ja todennut? Ja miten teen sen objektiivisesti? Omalla esimerkilläni voin vain jakaa arvomaailmani ja ajatukseni, mutta jää lapseni päätettäväksi seuraako hän niitä. Ja toisaalta, miksi lapseni pitäisi edes ajatella samalla tavalla kuin minä? Ehkä hänen mielestään tekemäni virheet eivät olekaan virheitä ja väärät ratkaisuni ovatkin oikeita.
    Mitä tästä opin? Ehkä opin ottamaan rennommin lapsi lapselta. Opin luottamaan siihen, että elämä kantaa ja jokaiselle kompuroinnille on joku syvempi tarkoitus. Ehkä minun ei sittenkään tarvitse kaataa lapsilleni kaikkia ajatuksiani, vaan luottaa heidän omaan arviointikykyynsä. Opin sen, että olen vanhempana tarpeeksi – tarpeeksi siihen, että lapseni luottaa itseensä ja löytää oman polkunsa.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1624

    Sofia K
    Keskustelija

    Valon ja varjon taikahetket

    Rakastan iltojen ja öiden välisiä hetkiä. Sitä hämäryyttä, joka hiipuu hiljalleen pimeydeksi, sään viilenemistä, yökasteen nousua, usvaa, tuulen tyyntymistä, tähtien työntymistä esiin, niiden puhkomia reikiä yön samettinahkaan. Sanonnan mukaan meissäkin on säröjä, jotta valo voisi päästä sisään.

    Noissa hetkissä on jotain maagista. Ne muistuttavat minua siitä, että kaikella on jokin suurempi merkitys, että on taikaa, on aaveita, on karman laki ja niin paljon, mitä emme tiedä.

    Noina hetkinä, kun ajan autolla ja yö suutelee iltaa, pellolla on usvaa ja metsän laidassa seisoo jänis katsellen minua liikkumatta, ja radiossa soi myöhäisillan tekno, tunnen olevani jotakin muutakin kuin minä. Tunnen jonkin läsnäolon, suuren mysteerin, ja kehoni sähköistyy. Noina hetkinä kaikki maailman magia on silmieni edessä, mysteeri virtaa lävitseni, sydämeni muuttuu shamaanin rummuksi, joka lyö luonnon musiikin tahtiin.

    Pysäytän auton metsätien laidalle ja otan tähtikartan esiin. Katson taivaalle ja pyörin hitaasti ympäri, tähtikartta kädessäni, katse maailmankaikkeudessa. Olen yksin, kasvotusten mysteerin kanssa, ja hetken kaikki on tässä. Silmäni peilaavat taivasta ja tähtiä, hento tuulenvire käy hiuksillani ja avaan sieluuni tilaa avaruudelle. Jos olen onnekas, näen tähdenlennon.

    Katsellessani tähtitaivasta ja yön sydäntä, tunnen yhteenkuuluvuutta kaikkeuden kanssa. Sanaton kaipuuni hellittää hetkeksi ja tiedän: olen ollut täällä ennenkin. Siksi osaan hetken vastata kaikkiin kysymyksiin, mutta ilman sanoja. Vastaukset ovat sisälläni, sydämen ja verkkokalvon soluissa, kämmenien ja jalkapohjien viivoissa, lihasmuistissa.

    Rakastan suurta arvoitusta, kun valo vaihtuu yöhön, ja hetken kaikki on tässä. Nuo hetket tuovat lohtua, kun kaipaan jotakin määrittelemätöntä, jotakin, jossa on hiukkasen  taikaa.

    On tärkeää vaalia ja etsiä sellaisia hetkiä, jolloin on avoinna maailmankaikkeuden ihmeille, valmiina vastaanottamaan. Ne ovat hetkiä, jotka menevät johonkin syvälle. Ne ovat hetkiä, jotka jättävät meihin jälkensä.

    Hämärän laskeutuminen on otollinen kohta katsoa syvemmälle kohti taikaa ja arvoitusta, sillä valoa on vähemmän. Silmä ei näe kaikkea, ja mielikuvitus täydentää loput. Valon ja varjon taitekohta muistuttaa myös muutoksesta, jota ilman emme olisi täällä. Sama muutosvoima on luonut meidät ja koko maapallomme. Sama muutosvoima sallii kesän vaihtua pimenevään syksyyn ja synkkään talveen, luonnon lepotilaan, jotta keväällä voisi jälleen syntyä jotakin uutta.

    Toinen, yhtä maaginen hetki päivässä, on yön vaihtuminen aamuun. Silloinkin valo ja varjo koskettavat, ja toinen työntää varovasti toisen syrjään, jatkamaan matkaa ja sytyttämään tähtiä, loistamaan ehkä joillekin toisille hämärtyvää tietä kulkeville ihmeiden etsijöille.

    Aamun pimeinä tunteina
    tuuli laantuu.
    Pisara
    viimeinen
    heittäytyy kohti maata
    ja leviää pieniksi helmiksi
    kuin hajonnut koru.

    Aamu koskettaa yötä
    varovasti
    leikitellen
    tanssii varjoihin välkettä
    piirtää rajat ja kuiskaa
    yölle hymyillen ”näkemiin”.

    Ja yö lähtee kulkemaan
    astuu helmilätäköihin
    kastelee viittansa ja heittäytyy
    pisaran lailla toiselle puolen
    leviää piteneviksi varjoiksi
    katulamppujen katveeseen.

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1625

    Kyselija
    Keskustelija

    KOLMEN NAISEN RISTEYS

    Kolme naista risteyksessä
    törmäyskurssille joutuivat.
    Vasemmalta saapui egonsa paljastanut,
    joka talloi kaikki uudet versot alleen.
    Oikealta saapui fyysistä voimaa käyttänyt,
    joka rääkkäsi itsensä näännyksiin.
    Väliin saapui henkistä puolta etsivä,
    joka yritti kaikkensa pelastaa
    Kolmen Naisen ystävyyden,
    pienellä äänellä yritti kertoa,
    antaa neuvot parhaat.
    Löytääkö hän etsimänsä myötätunnon,
    rakkauden ja viisauden?
    Löytävätkö ystävykset yhteistyön lahjan?
    Saavatko he nämä siemenet itämään?
    He kasvattaisivat siemenistä tulppaanipellon,
    missä juosta maailman ääriin asti
    Kolme Voimaa rinnakkain,
    Käsikkäin.

    Kirjoittanut
    Heidi Pajuluoma

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1626

    MantaRahi
    Keskustelija

    Kirjoittamani runo:

    ”HETKI”

    Tämä on se hetki,
    jonka haluan muistaa.

    Kun hymynkare hiipii huulilleni,
    ilman erityistä syytä.

    Kun reppu jää lojumaan,
    keskelle eteisen lattiaa.
    On tärkeämpää ehtiä
    leikkimään siskon kanssa.

    Kun saan halauksen, vieläkin,
    vaikka olen jo se lyhyempi meistä.

    Kun löydämme sekaisesta reseptipinosta
    hukassa olleet mustikkaletut
    ja paistamme niitä iltapalaksi,
    yllätyksenä muille.

    Kun juuri ja juuri kuulen ajatukseni,
    koska sohvalta kaikuu onnellinen nauru.

    Kun ennen unen tuloa voin ajatella:
    sain taas lahjaksi uuden päivän,
    ihan tavallisen, sitäkin arvokkaamman.

    Tämä on se hetki.

    1
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1627

    MantaRahi
    Keskustelija

    Toinen kirjoittamani runo:

    ”VAPAUS”

    Itku tulee aaltoina,
    yllättää perjantai-iltana sohvalla.
    Siihen tarvitaan vain yksi laulu,
    joka tuo muistot elävänä iholleni.
    En pysty, enkä halua enää estää sitä.

    Käperryn kainaloosi,
    painan kasvoni paitaasi vasten
    ja päästän vihdoin ulos kaiken sen pelon,
    turhautumisen, kivun, odotuksen.
    Loputtoman määrän pettymystä nieltynä.
    Suru sairaudestani sulaa syliisi.

    Vielä ei ole sanojen aika.
    Tiedät sen, etkä kysy mitään.
    Silität vain hiljaa, pidät kiinni.
    Otat vastaan mitä tulee,
    vapautat minut hyväksynnälläsi.

    Olen valmis kertomaan,
    mitä en ole ennen ääneen sanonut.
    Kuinka vähän jaksoin,
    kuinka paljon minuun sattui.
    Kuinka juuri ja juuri löysin voiman.

    Ja selvisin.
    Äitinä, naisena,
    ihmisenä, joka jaksaa vielä uskoa,
    uskaltaa toivoa.

    Elämää on vielä elettävänä,
    hyvää löydettävänä,
    onni koettavana.

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1629

    Ikipohdiskelija
    Keskustelija

    Inspiroiduin kirjoittamaan runon liittyen elämään ja siihen, kuinka arvokas se on. Lisäksi on tärkeää mielestäni, että oppii tuntemaan itsensä elämän aikana eli elää omannäköistä elämää.

    Elämän rikkaus

    Aarreaitta maailmaan,
    meille kohta aukeaa,
    kun itsemme opimme tuntemaan,
    todellinen luonne paikan saa.
    Sydämeen se pitää tallettaa,
    aarteista kallein,
    jonka avulla me,
    elää rohkenemme,
    rakkauden ja minuuden ehdoilla,
    elämän aitouden tyyssijalla.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1630

    Taivaanrannanmaalari
    Keskustelija

    Virran vietävänä

    Ajatusten virta
    sinne mieluusti hukun
    Se kuljettaa mukanaan
    Se paljon antaa
    paljon myös ottaa
    Ajantajun sumentaa
    ajatukset kirkastaa
    Voi jospa voisin vain jäädä
    sen virvoittavaan pyörteeseen
    enkä astua takaisin arjen kiireeseen
    Onnekseni huomaan ovat avaimet minulla
    Päästää ajatusten virta valloilleen
    ja
    Elää
    Iloita.

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1637

    Sema
    Keskustelija

    Runoni:

    Jos olisit tässä

    -syysihollani,

    kaataisin kaikki kulissit

    keskeyttäisin ajatuksesi

    pukeutuisin silkkiin

    ja käyttäytyisin

    kuin Nainen!

    • tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 2 päivää sitten  Sema.
    • tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 2 päivää sitten  Sema.
    • tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 2 päivää sitten  Sema.
    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1642

    sinukka
    Keskustelija

    Novelli/kesätarina:
    Inkan polku

    Inka sulki tietokoneen perjantai-iltapäivänä normaalia aikaisemmin. Kollegat näyttivät lähteneen kyllä jo aikoja sitten, mutta Inkalla oli vielä projekteja kesken, kuten hänellä aina oli. Joskus hän mietti, miksei hän ollut 35 ikävuoteen mennessä vielä oppinut, etteivät työt lopu koskaan tekemällä. Työ graafisena suunnittelijana mainostoimistossa oli kyllä hänelle niin mieleistä, että se vei usein mukanaan. Eikä häntä kotona oikeastaan odottanut kukaan, paitsi kaksi omalaatuista kollikissaa, Ralli ja Ressi. Inkan vanhemmat olivat usein ilmaisseet huolensa siitä, että Inka teki liikaa töitä ja oli liian vähän kiinnostunut perustamaan perhettä tai ajattelemaan ylipäätänsä nenäänsä pidemmälle. Kyllä Inkalle olisi ollut ottajia, mutta Inkaa ei niin vain otettu. Hän oli tarkka valikoidessaan ihmisiä lähelleen, niin ystäviä kuin miesystäviä, tai varsinkin niitä. Inka ei oikeastaan varsinaisesti tiennyt, millaista miestä edes etsi, vai etsikö ollenkaan. Inka luotti siihen, että parisuhdeasiat järjestyvät sitten kun ovat järjestyäkseen. Jos ovat.

    Sinä perjantaina Inka oli normaalia väsyneempi ja myönsi itsekin olevansa loman tarpeessa. Häntä oli jo jonkin aikaa vaivanneet toistuvat päänsäryt ja flunssat, joten olo oli vähän väliä puolikuntoinen. Hän aavisteli, että vauhtia pitäisi hieman hidastaa. Pitkäksi venyvien työpäivien jälkeen Inka suuntasi usein vielä kuntosalille tai lenkkipolulle, ja viikonloppuisinkin kalenteri oli usein täynnä ohjelmaa. Hän ei aiemmin ollut kokenut tarvitsevansa lepoa, eihän hän ollut koskaan osannut ottaa edes nokosia kesken päivän. Pääsääntöisesti Inka nukkui yönsä hyvin, mutta outo aamuöinen heräily oli vaivannut jo viikkoja. Inka oli laittanut sen kevään ja lisääntyvän valon piikkiin. Takaraivossa jyskytteli kuitenkin sellainen tunne, että stressiä ja vauhtia oli liikaa. Inka oli siis enemmän kuin tyytyväinen, että päätti tällä kertaa viettää kesälomansa kotimaan kamaralla, vanhempiensa omakotitaloa hoitaen. Entisellä kotipaikkakunnalla ei ainakaan päässyt puuhaamaan liikoja, sillä tekemistä ei juurikaan olisi. Tai niin hän luuli.

    Inka kipaisi työpaikaltaan kotiin pieneen kaksioonsa kaupungin laidalla, ja nappasi kyytiin valmiiksi pakatun putkikassin ja huhuili Rallia ja Ressiä laittaakseen heidät kuljetuskoppaan. Kissanpenteleet olivat tyypillisesti taas piiloutuneet, sillä ne vihasivat matkustamista. Lopulta kollipojat löytyivät Inkan vaatekaapin kätköistä villapaitojen ja villasukkien taakse piiloutuneena. Kukkia tai viherkasveja Inkalla ei ollut, joten niistä ei tarvinnut huolehtia parin viikon reissun vuoksi. Inka kipaisi vielä lähikaupasta juotavaa matkalle, vaikka kilometrejä ei onneksi ollut edessä kuin reilu sataviisikymmentä. Matkalla Inka rauhoitteli jatkuvasti mouruavaa Rallia ja kuunteli toisella korvalla lempimusiikkiaan. Kaupunki ja vilkas moottoritie jäivät pian taakse, eikä Inka osannut sanoa, oliko hän helpottunut vai ahdistunut harventuvista asutuksista ja rauhoittuvasta liikenteestä. Loppumatkasta Ralli luovutti mouruamisesta, ja Inka pystyi kuulemaan taas omat ajatuksensa. Ne poukkoilivat kyllä taas aivan liikaa, mutta lomahan oli vasta alkamassa.

    Illansuussa Inka kaartoi pienen Skodansa tuttuun kotipihaan. Äiti oli jo istuttanut orvokit, ja ulkona tuoksui vastaleikattu nurmikko. Se tosin tuli naapurista. Inka tiesi jo ennestään, että alkukesästä nurmea sai leikata jatkuvasti, joten lähipäivänä olisi hänenkin tartuttava ruohonleikkuriin. Sisällä lapsuudenkodissa tuntui tyhjältä. Hän ei juurikaan ollut tottunut olemaan siellä yksin. Piipahti silloin tällöin viikonloppuisin ja juhlapyhinä, mutta ei tohtinut kieltäytyä, kun vanhemmat pyysivät talonvahdiksi lomareissunsa ajaksi. Inkan äiti oli vakavasti sairas, ja ansaitsi kyllä lomansa, kun sinne pystyi lähtemään. Pakasteessa olisi kuulemma ruokaa yllin kyllin ja siivottukin oli vasta, mutta äidin viherkasveista tulisi pitää hyvää huolta. Lähistöllä oli tapahtunut myös muutamia mökkimurtoja, joten olisi hyvä, että talo näyttäisi asutulta. Vahtihommiin Inkasta kyllä olisi, eikä hän pelännyt pimeää tai murtovarkaita, mutta niille viherkasveille saattaisi käydä huonosti.

    Ensimmäinen loma-aamu valkeni kauniina ja lämpimänä. Inka tosin oli nukkunut hieman levottomasti, sillä Roope ja Ralli olivat tehneet aamuyöstä tuttavuutta lomakotiinsa, ja läheisestä lomakylästä oli kuulunut musiikkia yömyöhään. Tällä kertaa väsymys oli kuitenkin erilaista, eikä se haitannut, sillä ohjelmassa oli tietokoneen näpyttelyn ja palaveeraamisen sijasta joutoaikaa ja lomailua. Inka asteli takapihan vielä kostealla nurmikolla ja haisteli raitista ilmaa. Kaupungissa sai kunnolla happea oikeastaan vai sataman tuntumassa. Muualla katupöly ja pakokaasut tuntuivat ahdistavan henkeä. Inka hipaisi mustaviinimarjapensaan lehteä, ja harmitteli, ettei marjat olleet vielä kypsiä aamupuuroon. Aamusta tuli pitkä, sillä Inka vetkutteli yöpaidassa, katsoi hömppäsarjoja telkkarista ja joi puoli pannullista kahvia. Mutta vain puoleen päivään hän kesti sitä joutilaisuutta, kunnes alkoi kaivata jotakin tekemistä. Työläppärin suuntaan Inka ei vilkaissutkaan, vaikka oli ottanut senkin kyllä tavoilleen uskollisena mukaan. Sen sijaan Inkan katse kiinnittyi isoon kirjahyllyyn, joka suorastaan pursusi teoksia eri makuun.

    Myöhään iltapäivällä Inka havahtui sohvalta Leena Lehtolaisen tuorein romaani pudonneena lattialle. Voi hemmetti, Inka ajatteli. Kello on varmasti jo vaikka mitä. Pienen ärtymyksen jälkeen alkoi huvittaa, ettei hän muka osaisi nukkua päiväunia. Näköjään tarpeeksi väsyneenä osaa. Roope ja Ralli olivat käpertyneenä sohvan toisen päähän, eivätkä välittäneet emäntänsä liikehdinnästä pätkääkään. Niillä oli kissanpäivät. Inka kaivoi pakastimesta isän valmistamaa makaronilaatikkoa ja keitti lisää kahvia. Jälkiruuaksi Inka päätti pyöräyttää raparperipiirakan, sillä pihan raparperit notkuivat aivan valtoimenaan. Leivonta oli Inkan tapa purkaa stressiä, sillä siinä sai käyttää käsiään ja luoda jotakin kaunista. Hän olikin usein onnellisimmillaan silloin, kun innostui leipomaan jotain. Parasta leipomisessa oli, jos pystyi taikomaan jotain hyvää niistä aineksista, mitä kaapissa sattui olemaan. Itsekseen asuessa leipomukset tahtoivat vain päätyä pakkaseen vierasvaraksi, tai sitten työkavereiden iloksi kahvihuoneeseen.

    Raparpereista olisi riittänyt piirakka- tai kiisselitarpeita vaikka koko kylälle. Lapsuudesta tuttu tuoreen raparperipiirakan tuoksu leijaili pian keittiössä. Se sai Inkan taas ajatuksiin. Mitä jos äidin tila taas huononisi. Kuinka kävisi talon. Kuinka kävisi hänen. Kuinka kävisi isän. Inka oli jo vuosia kantanut huolta vanhempiensa terveydestä. Ainoana lapsena hän koki vastuuta olla vanhempiensa tukena ja saatavilla, silloin kun he tarvitsivat apua. Toisinaan Inka tunsikin itsensä hieman liian vanhaksi ja huolestuneeksi ikäisekseen. Tuntui että monella ystävällä oli paljon kevyemmät ajatukset ja pienemmät huolet. Tai sitten se vain tuntui siltä, sillä olihan Inkakin mestari piilottamaan oikeat tunteensa ja olemaan tehokas, pirteä ja iloinen muiden edessä. Hän huomasi usein ajattelevansa, että olisi helpompi pysyäkin sinkkuna ja perheettömänä, eipähän tarvitsisi huolehtia tai murehtia muusta kuin itsestään. Tai korkeintaan kissoistaan. Pohjimmiltaan sitä ajatusta kantoi pelko, jolle Inka ei haluaisi antaa niin paljon sijaa. Inkan vanhemmat olivat riidelleet paljon, kun Inka oli pieni. Hän istui usein takapihan kuistilla kyyneleitä nieleskellen. Tuota hylätyksi tulemisen pelkoa Inka uskoi kantavansa mukanaan edelleen ja vältti kai siksi sitoutumista vakavampiin suhteisiin.

    Inkan synkät ajatukset katkesivat, kun keittiön ikkunasta vilahti juosten salskea mies, jonka edellä viipotti suloinen koira. Koiran rotua Inka ei ehtinyt huomata, eikä hän sen pahemmin kyllä rotuja tuntenutkaan. Inka oli puhtaasti kissaihminen, vaikka kyllä kaikki eläimet olivat hänelle mieleen. Mies ja koira katosivat tienkaarteen taa. Mies näytti etäisesti tutulta, mutta Inka ei saanut päähänsä, oliko tavannut tämän jossain. Inka piti liikunnallisista miehistä, mutta ei voinut sietää salilla pullistelijoita. Sopivasti nöyryyttä ja vaatimattomuutta olivat Inkalle mieleen. Suoranainen heikkous hänelle olivat kyllä itsekeskeiset muusikot, mutta harvoin hän oli tavannut vakavasti otettavaa ja parisuhteeseen pystyvää muusikkoa. Jo pelkät erilaiset aikataulut ja päivän rytmit olivat haaste. Niinpä Inka olikin todennut, että artisteja olisi hyvä katsella ja kuunnella vain kaukaa keikoilla ja festareilla. Inka otti vielä toisen palan raparperipiirakkaa.

    Vilkaisu takapihalle sai Inkan nousemaan kahvittelun ääreltä ja laittamaan kumisaappaat jalkaan. Nurmikko rehotti jo sen verran, että olisi aika harrastaa hyötyliikuntaa. Inka haki ruohonleikkurin ja kuulosuojaimet varastosta, ja alkoi käynnistämään ruohonleikkuria. Se ei inahtanutkaan. Muutamia kertoja Inka yritti uudelleen hartiavoimin ja ryypytti bensaakin välillä, mutta ei, kone ei käynnistynyt. – Perhanan perhana, Inka kirosi ääneen ja pyyhki hikeä otsaltaan. – Tarvitsetko apua? kuului huuto tontin toiselta laidalta. Inka kohottautui katsomaan. Samainen juoksijamies koiransa kanssa nojaili heidän aitaansa ja tähyili Inkan suuntaan. Inka ei oikeastaan ehtinyt saada sanaa suustaan, kun mies oli jo pihalla koiransa kanssa. Koira oli iso ja musta ja se läähätti kuumuudesta ja juoksemisesta. – Tässä on Bisse, se on kiltti koira, mies sanoi. – Onko leikkurin kanssa ongelmia? hän kysyi. Inka selitti, kuinka oli käynnistänyt sen elämänsä aikana useita kertoja, mutta nyt vehje ei ottanut toimiakseen. Samalla Inka mietti kuumeisesti, missä oli tavannut miehen aiemmin.

    Mieskin kokeili käynnistää konetta mutta turhaan. – Oletkos bensan tarkistanut? hän kysyi pilke silmäkulmassaan. Voi luoja, Inka ajatteli. Kuinka hän olikaan ollut niin hölmö. Nolona ja itselleen kiukusta kihisten Inka lähti hakemaan bensakanisteria isän varastosta, astui huolimattomasti varaston rappuselle, ja väänsi vasemman nilkkansa. Sadatellen Inka istui kynnykselle ja hieroi jalkaansa. – Kävikö pahasti? mies ennätti paikalle ja kyykistyi katsomaan Inkan jalkaa. – Hei mutta sinähän olet Vainiolan Antti, etkö oletkin? Inka huudahti. Mies nosti katseensa ja totesi olevansa. – Ja sinä olet Kiviharjun Inka, mies hymyili, muistan sinut koulusta, taisit olla muutamaa luokkaa alemmalla kuin minä. Kuule tällä jalalla ei enää ruohonleikkuria työnnetä, vaikka olisi bensaakin, hän totesi ja auttoi Inkan istumaan puutarhatuoliin.

    Inka nosti jalkaansa ylemmäs ja neuvoi Anttia mistä hän löytäisi kylmäpakkauksen talon pakastimesta. Harmitus-alkoi hiipiä Inkan mieleen. Tässäkö tämä kesäloma nyt sitten menee jalkaa parannellessa, hän pohti. Ja häntä hävettikin, pitikin paikalle sattua juuri Antti, joka naistenmiehenä taatusti nauttisi tilanteesta auttaessaan naista pulassa. Siinä he sitten ihmettelivät Inkan turvonnutta nilkkaa molemmat, ja Inka nieleskeli pettymyksen kyyneliä. Antti tutki vielä jalkaa tarkemmin ja epäili ettei olisi hätää, jos Inka vain lepuuttaisi jalkaa kunnolla. Lääkäriin pitäisi kyllä mennä, jos se alkaisi kovasti punottamaan tai kuume nousisi. Sehän tästä vielä puuttuisi, Inka ajatteli. Antin koira läähätti siihen malliin, että Inka sanoi pärjäävänsä nyt jo itsekin ja passitti Antin ja Bissen matkoihinsa. On siinäkin nimi koiralle, Inka vielä ajatteli, kun könkkäsi sisälle taloon ja katsoi kun Antti koirineen loittoni tietä pitkin. Sitten hän tajusi, ettei muistanut edes kiittää avusta.

    Inka nukkui särkylääkkeen voimalla todella pitkät yöunet ja havahtui aamulla pihamaalta kuuluvaan surinaan. Hän ei lainkaan yllättynyt nähdessään Antin pihamaalla ruohoa leikkaamassa. Juuri tuollainen macho se oli ollut koulussakin, aina naisia piirittämässä. Ärsytys nousi pintaan, mutta Inka nieli kiukkunsa, sillä ei hän itsekään olisi voinut nurmikkoa leikata. Inka keitti aamukahvit ja linkutti pihamaalle eilisen raparperipiirakan ja kahvikuppien kera. Antti huomasi hänet ja heilautti kättään ja sammutti ruohonleikkurin. – Anteeksi, jos herätin, hän sanoi. – Ei se mitään, taisin nukkua turhan pitkään muutenkin, Inka sanoi. – Ajattelin, että tarvitset nyt vähän apua eikä minulla ollut muutakaan tekemistä, Antti jatkoi ja istahti kahvikupillisen ääreen. Antti kertoi Inkalle olevansa vieraana läheisessä mökkikylässä, kun oli kaivannut lomallaan kotiseudulle luonnon rauhaan, eikä tahtonut viihtyä vanhempiensa nurkissa enää pari yötä pidempää. Inka puolestaan kertoi olevansa talonmiehenä vanhempiensa lomaillessa Espanjassa.

    Äkkiä juttua yhteisistä tuttavista, töistä ja harrastuksista oli riittänyt jo tunnin verran, ja Inka oli unohtanut kipeän nilkkansa ja ärtymyksensä Antin liiallisesta oma-aloitteisuudesta. Antti ilmoitti jatkavansa nurmikonleikkuun loppuun ja tulevansa katsomaan Inkan jalkaa vielä myöhemmin, sillä hän oli fysioterapeutti. Inka ei pistänyt vastaan, sillä seura teki hyvää ja sai ajatukset muualle pilalle menneestä kesälomasta. Päivällä Inka vilkuili kelloa monta kertaa ja huomasi olevansa jännittynyt ja hermostunut. Hän oli vaihtanut vaatteetkin jo kahdesti. Oli vaikea myöntää itselleen, että hän odotti Antin palaavan takaisin. Mies antoi kuitenkin odotuttaa itseään, ja vasta alkuillasta ovikello soi. -Tulin vain katsomaan miten jakselet, Antti sanoi ja piteli samalla Bissen hihnasta tiukasti kiinni, sillä labradoripoika oli havainnut eteisen nurkassa pörhistelevät Roopen ja Rallin. – En kyllä taida tulla sisälle asti, sillä Bisse ei oikein välitä kissoista, Antti naurahti. – Inka nosti kollipojat lasitetulle terassille ulkoilemaan ja kutsui Antin koirineen sisään. Bisselle hän tarjosi raikasta vettä metallisesta kulhosta ja isännälle oluen.

    Se ilta ei jäänyt Antin ainoaksi vierailuksi Inkan kotitalossa. Niiden parin viikon aikana, mitkä Inka vietti vanhempiensa taloa vahtien, oli Antista ja Bissestä vahtiapua päivittäin. Toisinaan he eivät poistuneet Inkan luota ollenkaan. Niiden viikkojen aikana Inkalle selvisi, että Antti oli kotipaikkakunnallaan itseasiassa perunkirjoituksissa, sillä hänen isänsä oli menehtynyt sydänkohtaukseen hiljattain. Antti pohti nyt kuumeisesti, lunastaisiko kotitilansa perikunnalta. Viljelijäksi hänestä ei olisi, mutta eipä sen kummemmin Antin veljestä Aristakaan. Arin kanssa hän ei juurikaan tullut nykyään toimeen, minkä vuoksi Antti vietti mieluummin aikaa vuokramökissään tai Inka luona. Inka oli puolestaan noina viikkoina vuodattanut Antille väsymystään, turhautumistaan ja pelkojaan, ja saanut Antilta tukea ja järkipuhetta oman päänsä sisäisen sekamelskan vastapainoksi. Inka tajusi noina viikkoina, ettei hän ollut kunnolla keskittynyt siihen, mitä hän halusi ja mikä teki hänet onnelliseksi. Kun häneltä vietiin hetkeksi kävelykyky nilkan vuoksi, ja olo oli muutenkin puolikuntoinen, oli suorittamisen ja puuhaamisen sijasta aikaa miettiä itselle tärkeitä asioita. Yhdeksi tärkeimmistä oli nousemassa Antti.

    Inkan piti välillä nipistää itseään todetakseen, että olisi tosiaankin hereillä. Kaikista maailman paikoista hän oli tavannut miehen tylsääkin tylsemmällä kotipaikkakunnallaan ja kaikista maailman miehistä juuri Antin, jota kohtaan hänellä oli aina ollut kovastikin ennakkoluuloja. Noiden kahden viikon aikana Inka oli oppinut, ettei onnellinen elämä vaatinut täyttä kalenteria ja täysillä menemistä aamusta iltaan, vaan onnellisuus oli kyllä koko ajan läsnä, kun sitä vain pysähtyi ihmettelemään. Se oli aamukaste nurmella paljaiden varpaiden alla, tuoreen kahvin tuoksu, kissa kehräämässä kyljessä kiinni, olkapää, johon nojata. Inka ei säikähtänyt edes sitä, että Antilla oli edellisestä suhteestaan kaksi kouluikäistä poikaa. Hänestä tulisi poikien äitipuoli, eikä hän edes oikeastaan pitänyt lapsista. Yhteenkuuluvuuden tunne Antin kanssa oli vain niin voimakas, ettei mikään tuntunut mahdottomalta. Inkasta tuntui aivan siltä, kuin olisi tullut kotiin.

    Toisen lomaviikkonsa lopulla Inka kuitenkin havahtui siihen, ettei loma jatkuisi ikuisesti. Aivan pian olisi tehtävä päätöksiä. Jalka tuntui onneksi jo paremmalta, ja asiat olivat periaatteessa mallillaan, mutta Inka oli levoton. Hän ei nähnyt kovin selkeästi vaihtoehtojansa. Häntä pelotti. Inka havahtui mietteistään, kun Antti asteli tottuneesti sisälle. Hän vaikutti iloiselta ja huojentuneelta, kaappasi Inkan syliinsä ja pyöritti tätä ympäriinsä. – Hullu, päästä irti, Inka nauroi. – Enkä päästä. Ikinä. Antti sanoi. Mulla on tuossa paku pihassa, lähdetään hakemaan sinun kamat kaupungista. Inka oli aivan pyörryksissä, eikä oikein heti ymmärtänyt, mitä Antti tarkoitti. Hiljalleen hänelle selvisi, että Antti oli päättänyt lunastaa kotitalonsa ja muuttaa maalle. Hän toivoi ja uskoi Inkan muuttavan saman katon alle. Hän oli suunnitellut kaiken valmiiksi. Inka voisi työskennellä suurimman osan ajasta etänä, kun vain keskustelisi pomonsa kanssa. Antti itse aikoi ruveta yrittäjäksi. – Täällä maalla riittää iäkkäitä hoidettavia, usko pois. Teen vaikka kotikäyntejä, jos eivät jaksa meille asti.

    Siitä hetkestä asti Inka näki kaiken kristallinkirkkaasti. Samana päivänä Inka oli irtisanonut vuokrasopimuksensa kaupungissa, soittanut pomolleen ja saanut luvan etätyöskentelylle, kunhan pistäytyisi palavereissa ja työmatkoilla aina tarpeen mukaan. Se sopi Inkalle oikein hyvin, sillä muutoin hän varmasti ikävöisi työkavereitaan ja asiakkaitaan. Antin kotitalossa odotti toinen työmaa, sillä pariskunta halusi tehdä talosta omannäköisensä. Sellainen projekti sopi Inkalle mainiosti, sillä hän rakasti suunnitella ja puuhata sisustuksen kanssa. Aamuisin Inka veti raitista ilmaan keuhkot täyteen, ja huomasi pian myös luovuuden olevan paremmin valloillaan väljemmissä ympyröissä. Pomo vaikutti tyytyväiseltä myös. Inkan vanhemmat olivat huojentuneita, kun tytär oli lähempänä ja pystyi auttamaan heitä tarpeen tullen asioissa ja askareissa. Inkasta oli huvittavaa, kuinka asiat joskus vain loksahtelivat paikoilleen itsestään, kun niiden antoi mennä, turhia analysoimatta ja kääntämällä pelkonsa toiveidensa peilikuvaksi.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1643

    salmiakkisatu
    Keskustelija

    Kirjoitin klassisesta aiheesta, onnellisuudesta, salmiakkisatu-nimiseen blogiini postauksen. Voiko keskeneräisenä kokea onnellisuutta vai pitäisikö ensin olla jollain tapaa valmis, elämänsuunta tiedossa?

    Käy lukemassa blogistani: https://salmiakkisatu.blogspot.com/2019/08/keskenerainen-ja-onnellinen.html

    Ihanaa sunnuntaita just sulle! 🙂

    • tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 1 päivä sitten  salmiakkisatu.
    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1645

    tunteilija
    Keskustelija

    Ihmismieli on kuin lintu.
    ilman murheitta, se lentää, tuolla korkeuksissa onnellisena, ja vahvana.
    Keskellä elämän seikkailun, lintu haavoittuu, rikkoo siipensä ja putoaa. syvyyksiin.

    Kun joku julma kateudellaan
    haavoittaa toisen ihmismielen.

    Tämä ihmismieli on ollut aina niin herkkä, mutta silti niin vahva.
    Kun joku sitä satuttaa tahallaan,
    se sattuu, ja paljon!
    se murtaa sydämen.

    Ympäriltäni sain hyljeksiviä eleitä
    ja katseita.
    Toisia kehuttiin ympärilläni, minulle vain sanottiin kaikkea pahaa, joka satutti sydäntäni entisestään.
    Kun ympäriltäni sain vain negatiivisuutta ja lisää painoa harteilleni. Aloin itsekin hokea itselleni lauseita: ”olen heikko” ”ei minusta ole mihinkään” ”kuka minun ystäväni muka haluaisi olla”
    -Kaikkea tätä hoin ja hoin yhä uudelleen itselleni, ja kaikki muuttui vain pahemmaksi.
    Lopulta, kaikki asiat olivat menettäneet merkityksensä; läheisiäni en enää rakastanut. itseäni en pystynyt enää hyväksymään, ja ajattelin, että elämässäni ei ole enää mitään järkeä.
    Pääni oli täynnä mustaa verhoa kuukaudesta toiseen.
    Negatiivisuus valtasi ajatukseni.
    Minulla oli niin paha olla, että olisin halunnut vain kuolla.

    Kun synkkyyttä oli jatkunut ainakin puoli vuotta;
    hiljalleen. auttava käsi, ojentui minua kohti.
    hän halusi auttaa minua. oikeasti.
    -tartuin käteen, tunsin käden lämmön sydämessäni asti.
    -elämääni tuli valon pilkahdus.
    ajattelin, onko minulla mahdollisuus vielä elää onnellisena, ilman kiusaamista.

    Elämä alkoi muuttua valoisammaksi.

    Aloin luottamaan
    Tulevaan.

    Kun haavat parantuu. arvet siivissä, haparoivana, voi taas jatkaa matkaa kohti tuntematonta, entistäkin vahvempana ja
    VAPAANA.

    luottaen, että elämä kantaa,
    ja antaa vielä paljon hyvää.

    1
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1646

    irvik1ssa
    Keskustelija

    Halusin kertoa teille Aalosta.

    Halusin kertoa, miten Aalo istuu kalliolla Aarikanjärven rannalla ja katselee vastarannalla palavia toisen kylän tulia. Halusin kertoa Eelosta, jota ei enää ollut, pilvistä, joita he yhdessä katselivat ja Aarikasta, naisesta, jolla on sinisemmät silmät kuin kellään muulla, ja joka sanoo nauraen saaneensa nimen järveltä itseltään. Halusin näyttää, miten vedenelävät elävät, miksi niitä pelättiin toisella puolen järveä ja palvottiin toisella ja miksi Aalon kotikylässä rantaan meno oli kiellettyä. Ja miksi Aalo silti meni. Halusin kertoa kaikki järven tarinat, jokaisen legendan, kertoa järvenneidosta ja näyttää hänetkin teille.

    Mutta minä en pysty. Koska tila ei riitä, koska en ole kirjoittanut sitä vielä. Koska tietokoneesta loppuu kohta akku ja koska kilpailun deadline häämöttää jo ja koska käytin heinäkuussa enemmän aikaa mansikoiden perkaamiseen kuin kirjoittamiseen. Koska en vielä itsekään tiedä, miten se kaikki päättyy ja minne se ennen päättymistään menee. Koska keksin sitä mukaa, kuin kirjoitan.

    Sen sijaan voin ehkä näyttää teille, millainen voi olla yksi tapa kirjoittaa. Voin yrittää näyttää muiden tapoja, mutta parhaiten tunnen omani.

    Hei, minä olen Merja, seikkailukirjoittaja ja mestarillinen kirjoittamisen välttelijä. Tiedän tekstistäni usein alkulauseen ja joskus sen, miten tarina päättyy. Kirjoittamisen jatkuessa voi tulla välähdyksiä keskeltä. Kirjoitan, kuin kuorisin sipulia, mutta päinvastoin; lisään tekstiin sisältöä kerros kerrokselta. Saatan sekoittaa koko pakan uudelleen, huomata, että teksti lähtee menemään ihan eri suuntaan, kuin alku antaa ymmärtää. Muutan alkua, tai sitten keskikohtaa seuraavilla kierroksilla tai ehkä vaihdan niiden paikkaa. Katson ihaillen ylöspäin suunnitelmallisia kirjoittajia ja kuvittelen, että työni olisi helpompaa, jos minäkin suunnittelisin kaikki tekstin palaset valmiiksi, ennenkuin alkaisin kirjoittaa (ja tiedän, että ei, se ei ole sillä tavalla sen helpompaa).

    Mutta enhän minä tee niin. Kohtaan tekstin kanssa vaiheen, jolloin kaikki tuntuu lipeävän käsistä. Silloin alan tuntea vastustamatonta halua siirtyä iltaisin kutomaan villasukkia ja juoksemaan ja järjestelemään postikorttikokoelmaa ja mihin tahansa muuhun, kuin maailman typerimmän harrastuksen, kirjoittamisen pariin. Ehkä annankin periksi. Voi kulua kuukausia, pitempäänkin. Sitten jokin saa avaamaan muistikirjan tai tiedoston uudelleen. Josko sittenkin. Entä jos tuon osan ottaisi kokonaan pois. Ja tuota osaa siirtäisi lähemmäksi loppua. Ja entä jos tuohon lisäisi… kyllä, näin tämä toimii!

    Ja taas minä kirjoitan. Ja lopulta saan valmiiksi.

    Oletko sinä miettinyt kirjoittamista? Aloita se nyt. Kirjoita päiväkirjaan, tee aakkosruno, jossa jokainen säe alkaa aina seuraavalla aakkosten kirjaimella, kirjoita haiku tai tanka tai pantoum. Aloita siitä missä olet, ota kynä ja paperia ja kirjoita viisi minuuttia siitä, miltä sinusta juuri tällä hetkellä tuntuu. Älä mieti liikaa, anna mennä, kirjoita tänään vain itseäsi varten. Tai kirjoita liioitellen, kerro päiväsi tapahtumista, mutta moninkertaista ne. Jos näit pienikokoisen auton, tee siitä niin pieni, että sitä tuskin näkee. Jos näit pitkän miehen, anna hänen päänsä hipoa pilviä ja katso, mitä sitten tapahtuu.

    Jonakin päivänä voit saada valmiiksi ja silloin näet, miten tärkeitä näennäiset harhapolutkin olivat. Tai sitten et saa. Mutta tiedätkö mitä? Ei sillä ole edes väliä. Tärkeintä on pitää hieman hauskaa siinä välissä.

    Mutta entäs Aalo? Imuroin vielä äkkiä keittiön lattian ja katsotaan sitten.

    0
    like
    1
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1647

    KJylha
    Keskustelija

    Lapsuudessani kuolema oli koko ajan läsnä. Se tuntui kurkkivan nurkan takana joka kevät, kun äitiäni vietiin sairaalaan. Hänen kuolemansa jälkeen heitin hyvästit sille nuoruuden harhalle, että olisin kuolematon. Kun sitten vuosia myöhemmin hautasin myös isäni, tajusin kirkkaasti, että seuraavaksi voi olla minun vuoroni.

    Viime keväänä näin saman ymmärryksen muuttavan vähitellen mieheni katsetta. Kuolema tuntui olevan jälleen jossakin lähellä, vaikka sitä ei vielä nähnyt. Perheenä kuljimme väistämätöntä kohti, eikä minulla ollut sanoja, joilla lohduttaa rakkaitani. Tiesin, että he joutuvat luopumaan ihmisestä, jota olivat pitäneet sisimmässään ikuisena. Ja vaikka kuinka olisin halunnut silottaa heidän tiensä, en voi muuttaa surun polkua, jota mieheni ja poikani joutuvat kulkemaan. Voin vain ojentaa käteni, kulkea rinnalla ja pyytää enkelit avukseni auttamaan niin heitä kuin pariskuntaa, jonka yhteinen tie oli päättymässä.

    Se tie päättyi aiemmin kuin aavistimme. Viikko juhannuksen jälkeen heräsin aamuviideltä sanoihin, jotka sinnikkäästi vaativat päästä paperille:

    ”Et nukkunut pois, vaan kuolit.
    Sait unessa kutsun kotiin
    ja lähdit edeltä sinne,
    jota kohti kuljemme kaikki.
    Me suremme, mutta surunkin keskellä kiitämme.
    On sielusi jälleen vahva ja vapaa.
    On yhtynyt äänesi enkelten lauluun.
    Se soi rakkautta Herran
    ja kuiskaa:
    Olen lähellä Häntä ja lähellä teitä,
    vaikkette meitä näe.”

    Sanat toteutuivat aamulla kello 6 jälkeen. Mieheni oli menettänyt isän ja poikani isoisän. Molemminpuolinen saattomatka oli päättynyt viimeiseen hiljaiseen henkäykseen.

    ”Me rukoilimme,
    kunpa saisimme nukkua yhdessä vielä aamuun.
    Ja koitossa aamun,
    kun aurinko kirkasti taivaan ja maan,
    sinä lähdit hiljaa.”

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    1
    sad
    0
    angry
  • #1649

    keosa18
    Keskustelija

    Aarteita pimeyden kätköissä

    Hiljaisuus. Kuuntelen, hiljaisuudella on minulle viesti. Tuo viesti on kätketty totuus, mikä odottaa pääsyä valoon. Se on yhtaikaa jotain lujaa ja herkkää, valovoimista ja utuista. Sen sydän tuntee, mutta mieli ei vielä ymmärrä. On rohkeaa päättää antautua tuolle totuudelle. Se pyytää luottamaan tuntemattomaan. Annan itselleni luvan päästää vihdoin irti kontrollista. On pelottavaa, kun narut karkaavat käsistä. Tuntuu kuin roikkuisin kielekkeellä ja haluan pitää viimeisillä voimillani kiinni. Mutta kun uskallan astua tyhjän päälle, pelko katoaa.

    Huomaan että minua kannatellaan. Tunnen yllättäen levollisuutta. Kohtaan lämmön, joka sulkee, hellään syliinsä. Kuulen suuren viisauden äänen, joka ohjaa eteen päin. Voin lakata analysoimasta ja tekemästä aikatauluja. Voin päästää irti siitä, mikä painaa minua alas aina uudestaan. Tunnen jo tuon kaiken elävänä sisälläni, nyt vain avaan verhon ja astun valoon. Siellä odottaa täydellinen hyväksyntä ja ehdoton rakkaus, se mitä me kaikki todella olemme.

    Miksi en vain avaisi tuota verhoa? Juuri kun hipaisen sitä, se tuntuu karkaavan. Minua vedetään takaisinpäin. Sitä voimakkaammin, mitä lähempänä olen. Kaikki ovelimmatkin keinot ovat käytössä, koska se uskoo pitävänsä minut turvassa. Olen asunut tuon kaavoihin kangistuneen, pelokkaan ja kovettuneen kuoren sisällä monta kymmentä vuotta. Kuoren murentuminen on pelottavaa. Sittenhän olen paljas, olen haavoittuvainen, kuin perhonen, joka aukaisee herkät siipensä levälleen.

    Ehkä voin ottaa tuota hyökkäävää, puolustautuvaa, pelosta värisevää osaa minua kädestä kiinni ja sanoa: ”Nyt voit levätä, älä pelkää. Olet osa minua aina, vaikken kuuntelisi sinua. Voimasi heikkenee, mutta saat tulla mukana. En tarvitse sinua enää suojakseni, koska olen nyt turvassa”.

    Hitaasti ja lempeästi. Niin tämä tapahtuu. Ei minun aikataulujeni mukaisesti. Mutta kärsivällisyys palkitaan.

    Ja vihdoin, verho aukeaa, valo tulee lähemmäs ja laajenee hiljalleen. Elämänliekkini voimistuu. Huomaan ensimmäistä kertaa elämässäni, kuinka arvokas olen. Juuri tällaisena. Olen arvokas vain olemalla olemassa. Ilman mitään tekoja, ilman ponnisteluja. Olen aina ollut täydellinen, en vain ole nähnyt sitä. Täydellisyys on saanut nyt uudet kasvot. Se sisältää huippusuoritusten sijaan nöyryyttä, herkkyyttä, armoa, epävarmuutta. Minun ei tarvitse tietää mitään, vaan voin luottaa, että kaikki menee juuri oikein. Luottamus on korkein olemukseni.

    Olen löytänyt pimeydestäni aarteita. Vaalin rakkaudella näitä herkkiä jalokiviä. En enää räväytä kaikkea kerralla itsestäni ulos hakien hyväksyntää, vaan annan itselleni luvan tunnustella, tutkiskella, suhtautua lapsen lailla uuteen maailmaan uteliaasti ja ihmetellen. Katselen näitä ainutlaatuisia jalokiviä antaumuksella. Ilman kiirettä. Ne kirkastuvat, paljastavat uusia muotoja, syventävät värejään, kun annan ajan kulua. Lopulta näytän ne halukkaasti myös muille. Annan jalokivieni sädehtiä, jotta muut voisivat ymmärtää, että heilläkin on omansa. Nuo jalokivet ovat niitä, jotka tekevät meistä ainutlaatuisia. Kenelläkään muulla ei ole juuri samanlaisia. Nyt ymmärrän, että on tärkeää pitää niistä huoli. Vaalia omaa voimaansa.

    Tekemisen sijasta oleminen. Kiireen sijasta rauha. Ponnistelun sijasta antautuminen. Analysoimisen sijasta mielen hiljentäminen. Sieltä löytyy kalleimmat aarteemme, sielun täyttymys, vapaus!

    0
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1650

    RiAn
    Keskustelija

    Vain 24

    Jos minulla olisi vain 24 tuntia
    … Minä rakastan sinua, sanoisin kaikille raikkaimmilleni
    … Kiitos, kertoisin tukijoilleni
    … Anteeksi, pyytäisin loukkaamiltani ihmisiltä
    … Avaisin viinipullon ja nauttisin lasillisen hyvällä omallatunnolla
    … Katsoisin itseäni peiliin ja toteaisin olevani huipputyyppi
    … Vähät välittäisin muiden mielipiteistä, toiveista ja haaveista
    … Nauraisin paljon, elämä on kuitenkin hauskaa
    … Matkustaisin maailmaan ääriin ja takaisin… ajanpuutteen vuoksi vain mielikuvissani. 😉

    Jos minulla olisi vain 24 päivää
    Edellisten lisäksi

    … Hyppäisin lentokoneeseen ja kävisin New Yorkissa, Tokiossa ja Lontoossa
    … Ottaisin uuden tatuoinnin
    … Juoksisin ultramaratonin nauttien matkasta
    … Panostaisin aikaan tärkeimpien ihmisten kanssa
    … Rakastaisin täysillä, etenkin elämää
    … Ostaisin itselleni tulipunaisen mekon
    … Kävisin syömässä kaupungin hienoimmassa ravintolassa
    … Viettäisin aikaa luonnon hiljaisuudessa

    Jos minulla olisi vain 24 kuukautta
    Edellisten lisäksi

    … Kirjoittaisin kirjan
    … Opettelisin kävelemään käsilläni
    … Ostaisin unelmieni talon
    … Käyttäisin aikaani hiljentymiseen, omin haaveiden kuuntelemiseen
    … Etsiytyisin luostariin viikonlopuksi hiljentymään
    … Ympäröisin itseni inspiroivilla ihmisillä
    … Hemmottelisin itseäni
    … Valitsisin aina sen vaihtoehdon, joka tekee minut onnelliseksi

    Jos minulla olisi vain 24 vuotta
    Edellisten lisäksi

    …Toivoisin ymmärtäväni, etten tiedä mitkä kaksikymmentäneljä minua odottavat. Toivoisin muistavani joka päivä, että elämä on tässä ja nyt! Toivoisin osaavani elää rohkeasti omaa unelmaani, valiten aina sen vaihtoehdon, joka vie kohti kaikkien noiden 24 asian toteutumista – toivoisin muistavani, että minä valitsen!

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.