Kun mieli särkyy

Hidasta elämää -keskustelu Foorumit Henkisyys Kun mieli särkyy

Tämä aihe sisältää 0 vastausta, 1 kirjoittaja, ja siihen kirjoitti viimeksi  Paula_Lahteenlahti 3 viikkoa, 6 päivää sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #1599

    Paula_Lahteenlahti
    Keskustelija

    Sydämeeni on kirjoitettu ikuisiksi ajoiksi päivämäärä 18.6.2000
    Sinä päivänä tunsin, kuinka seinät sananmukaisesti kaatuivat päälleni, maa vajosi jalkojeni alta ja olin jossain aivan muualla. Paikassa, jonne olin ajautunut pikkuhiljaa vuoden, kenties vuosien aikana ja ainoa keino oli tunnustaa, että nyt tarvitsen apua.

    Olen aina sanonut, että niin syvään masennukseen kuin minullakin oli, ei aja mikään yksittäinen, suurempikaan vastoinkäyminen vaan se on nippu asioita, jotka ovat kerääntyneet sisälle käsittelemättöminä. Minä, erittäin sosiaalisena ja liiankin avoimena ihmisenä jouduin opettelemaan puhumisen, siis kommunikoinnin vaikeista asioista juuri tuolloin.

    Tuohon päivään vaikuttivat varmaankin asiat, jotka tapahtuivat vuoden sisällä, enkä osannut käsitellä niitä oikein. Vanhin lapseni lähti heinäkuussa 1999 vuodeksi Keski-Eurooppaan, kuukauden kuluttua siitä äitini teki itsemurhan. Tein varmaankin jonkinlaista surutyötä talven, mutta viimeiseksi katkaisin käteni 1.4.2000 Rukalla ja operaatiosta tuli niin pitkä, että jouduin pitämään kättä kipsissä ja raudoissa yhteensä 3 kk, jona aikana kattoon tuijotus tuotti tuloksensa. Kaikki asiat tuntuivat itkettävän, en päässyt sängystä minnekään, itku vain jatkui. Muistan elävästi kun itkin sängyssä ja mieheni istahti sängyn reunalle ja sanoi, että kyllä sinun pitäisi hakea jotain apua. Huusin hänelle, että en ole mikään hullu! Siihen hän vastasi, ettei suinkaan tarkoita sitä, mutta hän ei yksinkertaisesti enää pysty auttamaan minua yksin.

    Äitienpäivän olin sairaalassa tiputuksessa, koska tällaisissa tilanteissa ruokahaluni katoaa kokonaan ja oksennan pois kaiken syödyn. Koetin sinnitellä kotona yhdellä kädellä, jopa tehdä ristipistotöitä, mutta maailma synkkeni koko ajan.

    Sitten tuli tuo sunnuntai 18.6.2000. Silloin sanoin miehelleni, että jos minä apua enää tarvitsen, niin sen on tultava tänään, muuten en jaksa yhtään päivää eteenpäin. Koko aikana minulla kuitenkaan ei ollut mitään itsetuhoisia ajatuksia, oli vain halu nukkua pois niin kauan, kunnes herään parempaan huomiseen.

    Mutta eipä ollut helppoa saada psykiatrista apua sunnuntaipäivänä. Vaikka minulla on tosi laaja sosiaalinen verkosto, niin kaikki tuntemani alan ihmiset olivat rannoilla tai muualla. Mieheni soitti apua, itse en siihen olisi kyennyt. Kunnes, eräs mies, joka varmasti tätä lukiessaan tunnistaa tästä itsensä, sanoi, että hän tulee tuomaan minut sairaalaan itse ellei muuta konstia löydy. Mutta sairaalaan tarvitaan aina lähete. Onneksi lääkärinvastaanotolla oli tuttu kaveri, jonne mieheni kanssa menimme ja saimme lähetteen.

    Pääsin sairaalaan. Olen verrannut sitä olotilaa siihen, että jos joku olisi sairaalan porteilla tarjonnut minulle lottovoittoa rahana sillä ehdolla, että minun on pidettävä se helvetillinen olotila, niin en olisi vaihtanut.

    Sain huoneen ja muistan kuin eilisen, kuinka katselin ikkunasta ulos ja ajattelin, että tässä sitä nyt ollaan, ristikoiden takana, vailla tulevaisuutta. En osannut edes ajatella, mitä muut sanoisivat, sillä olin aina ollut erityisen herkkä muiden arvostelulle. Siihen loppui ajattelu siitä, mitä muut minusta ajattelevat, kunhan olen itseni kanssa sinut.

    Tuosta matkasta alkoi uusi elämäni. Sain yksilöterapiaa, mahtavat sairaalapuitteet ja ymmärryksen. Puukkoa käänneltiin mukamas umpeutuneissa haavoissa niin että tunsin itsestäni jo kyynelvedenkin loppuvan. Toisaalta silloin, kun olin aivan pohjalla, itkua ei tullut. Olin paikalla, mutta en läsnä, elin mutta en ollut tässä elämässä. Kaikkeen tuohon sain valtavaa tsemppiä, mutta ennenkaikkea siihen tarvittiin myös sen verran uskoa omaan paranemiseen, että se piti rutistaa ihan väkisin. Musiikki oli minulle se keino. Oli silloin ja on ollut aina. Se vie minut muihin maailmoihin, niihin, joissa ei ole huolenhäivää.

    Viikon kuluttua pääsin yhdeksi eli juhannusyöksi kotiin kokeilemaan, miltä koti tuntuu lähtöni jälkeen. Ja se tuntui hyvältä. Menin sairaalaan vielä uudelleen ja käynnit terapiassa jatkuivat.

    Synnyin uudelleen tuon reissun jälkeen. Muistan kyllä sairaalaan mennessäni, kuinka yksi ystäväni ja sairaalatyöntekijä sanoi, että muista, kuinka masennus paranee aina. Ajattelin silloin, kuinka kehtaa puhua tuollaisia. Tämä ei parane koskaan, ei koskaan.

    Noin syvään masennukseen ei sairastuta kuukaudessa eikä kahdessakaan, mutta siitä ei parannutakaan myös kuukaudessa. Mutta kuten sanoin, uusi elämäni alkoi siitä suurin harppauksin, kiitollisuuteni elämälle kasvoi kasvamistaan. Tuli päivä, jolloin osasin iloita linnunlaulusta ja ystävistä. Tuona masennuskautena eristäydyin kaikista ystävistäni. En kertakaikkiaan jaksanut lähteä minnekään tai ei todellakaan huvittanut ja niinpä avioerohuhut lähtivät liikkeelle, kun mieheni kävi kaikissa kissanristiäisissa yksin.

    Sanoin tuolla aiemmin, että vuoden aikana kertyneet asiat aiheuttivat tämän, mutta jälkiviisaana, joka todella on maailman tyhmintä viisautta, voin yhdistää tähän oman äiti-suhteeni, jota ei ollut koskaan olemassakaan. Oli vain hän ja hänen lakinsa, muuten saattoi tapahtua mitä vaan. Ikuinen pelko siitä, etten kelvannut hänelle sellaisena kilttinä tyttönä kuin olin. Aina olisi pitänyt olla parempi ja parempi. Kohtuuttomin vaatimus, minkä lapselle voi asettaa.

    Itse olen osannut katkaista tuon kierteen ja olen koettanut tsempata omia lapsiani aina ja olen nähnyt heissä aina paljon hyvää. Sekin on tuottanut tulosta. Pystyn puhumaan heidän kanssaan kaikista asioista ja yleensäkin meillä on tapana pohtia kaiken maailman asioita ja käsitellä niitä yhdessä. Myös mieheni olen opettanut ja saanut puhumaan asioista, olivat ne kuinka kipeitä tahansa, koska se on ainoa keino päästä elämässä vaikeuksista eteenpäin.

    Tällä tarinalla on onnellinen loppu, sillä tuon kokemuksen kautta minusta tuli todellakin uusi ihminen. Huomasin myös sen, että kun olin tehnyt 20 vuotta kahta työtä yhtäaikaa, niin vaikka se olisi ollut liikaa, niin minun kaltaiselleni se on parempi vaihtoehto kuin olla tekemättä mitään. Minulle vain on yksinkertaisesti parempi tehdä jotain työtä edes vähän, silloin pysyn elämän ilossa kiinni.

    Nythän olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä, en kylläkään mielenterveysongelman vaan selkärankareuman ja nivelpsoriaksiksen vuoksi, mutta kevyen osa-aikatyön tekeminen on minulle todella hieno juttu.

    Vaatii vahvuutta myöntää olevansa heikko, näinhän sanotaan. Toiset pitävät kaiken tällaisen sisällään, osaksi häpeän ja leimatuksitulemisen pelosta. Toiset eivät vain puhu asioistaan. Minä puhun ja olen monesti saanut kiitostakin siitä, että olen kertonut oman tarinani siitä, mitä olen kokenut. Ja kuitenkin noussut ylös ja aloittanut uuden elämän, josta muistan olla kiitollinen joka ikinen päivä.
    Tällaisessa tilanteessa se oma tukiverkosto eli rakkaimmat ihmiset ovat enemmän kuin mitä osaa sanoin kuvata.

    0
    like
    8
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.