Mistä sinä olet löytänyt voimaa masennuksesta toipumiseen?

Hidasta elämää -keskustelu Foorumit Hyvinvointi Mistä sinä olet löytänyt voimaa masennuksesta toipumiseen?

Tämä aihe sisältää 7 vastausta, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Johanna Mäkiniitty 11 kuukautta, 3 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #1126

    HE-toimitus
    Ylläpitäjä

    Mistä sinä olet saanut voimaa lähteä masennuksesta toipumisen tielle, kun ei ole yhtään energiaa?
    Mikä nosti sinut tai jonkun, jonka tiedät, masennuksesta toipumisen tielle? Mikä oli se ihan ensimmäinen hiirenaskel kohti toipumista?

    Jaa oma kokemuksesi masennuksesta toipumisen matkalta <3

    Lue Miia Moision juttu Mistä masentunut saa voimaa lähteä toipumisen tielle, jos ei ole yhtään energiaa?

    1
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1138

    Mikata
    Keskustelija

    Kuvaus vatsallaan maassa makaavasta, itsesäälissä olevasta ihmisestä, minusta, osui ja upposi. Siinä melkein rapaa sylkien ja nyrkkiä maahan lyöden, itseänsä inhoten, häveten, vihaten ja kovin sanoin niin päältä, kuin sisältä, itseänsä ruotien.
    Jääkö tyhjyyteen enää muuta vaihtoehtoa, kuin nostaa lopulta katsetta vähän ylöspäin ja katsoa, näkyykö jossain edes vähän valoa? Elämässä kun on tullut vastaan, niin paljon sontaa ja niin paljon asioita, alkaen lapsuuden muistoista ja monista hetkistä matkanvarrelta.
    Loppuviimein tajuaa myös sen, että ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin luottaa siihen, että jossain vaiheessa elämää, tulee vastaan ihminen, joka osaa ja huomaa kysyä, ja tuntee ja vaistoaa, että nyt tuo ihminen tarvii jotain apua, tai tukea.
    Se tunne, kun äänettömästi on huutanut, etteikö kukaan kuule, eikö kukaan huomaa? Vaikka niin paljon pyydän, olen ääneenkin yrittänyt kiertäen kertoa oikeasti sen, mitä varten istun lääkärissä tai hoitajalla kertomassa, miten ahdistaa hengitys ja ettei Uni oikein tule. Tai puhun reipasta teeskennellen, kuinka minä selviän vaikka läpi vuorien ja kannan vielä toistenkin kuormat kulkiessani. Sisin hiljaa pyytää, ilman sanoja, että jos joku auttaisi ja siinä hetkessä tulee ensimmäisen kerran se tunne, että onkohan se mahdollista vielä, että kun olet elänyt jo enemmän kuin puolet elämästä, vetänyt omaa kivirekeä myötä ja vastamäessä, sateessa ja rajuilmoissa, olkapäät verillä, hymyillen, että jaksaa, jaksaa.
    Peläten, että eikö vastaan tule yhtään ihmistä, joka näkisi peililasien taa, että voimat ei enään riitä, vauhti on hiipunut ja jää pikkuhiljaa toisten selkien taakse, kumaraan odottamaan, että nostaako joku puolikuolleen tielle takaisin. Sinne mitä kutsutaan elämäksi? Vai pitääkö itse ottaa se merkittävä askel, ja jättää taakse kaikki?,Huomaisiko kukaan silloinkaan, vai saisinko pitkään kylmässä maata? Kun silloin löytyy joku, joka kuuntelee, joka ojentaa vähän auttavaa kättä, eikä ohita avuntarvitsijaa ja vielä ystävällisellä sanoilla yrittää ohjata ajattelemaan, että minäkin olen ihminen ja tärkeä muille ja ennen kaikkea itselleni. Monien tyhjään valuneiden vuosien jälkeen ja monen, monen hiljaisesti huudetun ajatuksen ja toiveen jälkeen, jolloin olet vähäsen uskaltanut ja rohjennut edes ajatella, että ymmärtääköhän joku joskus kysyä niiden sanojen ja ajatusten taakse? Kysyä tai sanoa, että miten jaksat? Miten on, olenko oikeassa, että tulkitsen puheesi niin, että kovin paljoa et itseensä rakasta?
    Silloin oikeasti putoaa polvilleen, itkien tai ääneti kiittämään, et vielä löytyi joku, niin kirkas silmäinen ja hyvä kuuloinen ihminen, joka lukee sanojen takaa hädän? Huomaa, miten kuori murenee yhden ainoan kysymyksen tai toteamuksen edessä.
    Itselleen se yksi hetki oli silloin, kun kuntoutus jaksolla, työryhmän kuuluva ammattilainen osasi ja rohkeni sanoa, että kuulostaa siltä, ettet kovin paljon pidä itsestäsi ja et ainakaan rakasta itseäsi.
    Se pieni hetki valaisi silloin koko taivaan. Joku vihdoin sanoi sen ääneen, ymmärsi että sisimmässäni on ihminen eksyksissä. Itseltäänkin eksyneenä. Vaikka vasta sillä hetkellä ymmärtää, miten pitkä matka ja paljon puhetta tarvitaan siihen matkaan, joka on alussa. Miten tartun kiinni hiistä vaiheista, jolloin on huomannut miten helposti, itseänsä voi monin eri tavoin myös rangaista menneistä. Sanoin, teoin, toiminnan kautta, ja kun huomaat, myös sen, että kun yhtäkkiä oletkin niin paljas ja alaston, että se vuosikymmenten aikana rakennettu kuori joka suojasi kaikelta, toisia ja itseäni vastaan, näennäisesti, yhtäkkiä onkin poissa, ja joudutkin täysin alasti seisomaan ja suojattomana kysymään, mihin suuntaan nyt pitäisi lähteä?
    Mitä tehdä, kun huomaat, että kaikki arkielämän hallinta onkin kateissa. Uni,syöminen, painonhallinta, rahan hallinta, työt, arkielämän tapahtumat. Itsensä, kodin ja asioiden huolehtiminen, jaksaminen, ystävyys suhteet!
    Silloin, kun yksinäisyys, tyhjyys ja hljaisuus kaatuu päälle ja et tiedä, mihin seuraava askel vie.
    Onko se ensimmäinen askel johtamassa jonnekin parempaan? Uskooko joku minuun vielä silloin, kun oma usko hyvään, on jo loppunut? Löytyykö vielä paikka elämässä silloin, kun olet jo jäänyt kaatuvan puun alle?
    Onko jossain vielä joku, joka voi askeltaa niin hitaasti, rinnallani, etten jää jälkeen? Puhua lempeästi sanoillaan kannatellen, vain yhden hetken, yhden asian, yhden päivän matkan kerrallaan.
    Matka on vasta alussa, mutta alkanut kuitenkin. Se kantoi eilisestä tähän päivään, vaikkei Uni tullutkaan.
    Se, että joku uskoo sinuun, auttaa näkemään, että puoliksi tyhjä, onkin puoliksi täysi ja että aurinko paistaa kirkkaasti, pilvien yläpuolella.
    Saa avaamaan silmät ja huomaamaan, että jos herään uuteen aamuun, olen elossa silloin. Ja että rakkaus on väkevämpi kuolemaa, että tänäänkin, jossain joku syntyy, joku kuolee. Se on elämän laki, ja lahja meille, olla näkemässä sitäkin elämän aikana.
    Että jonkun on lähdettävä, jotta joku voi jäädä, että on välillä hyvästeltävä, kohdatakseen uudelleen. Joku pyytää sinua miettimään yhden kiitollisuuden aiheen, joka päivä, ja sanomaan sen itselleen ääneen. Ymmärtääkseni, että paljosta voi ja pitää, pystyy ja joutuu luopumaan, että kirkastuu olennainen lopulta.
    Ihminen, joka uskoo huomiseen, uskaltaa iloita, surra ja nauttia elämästä. Näkee ympärillään elämän kauneuden, ja ymmärtää, että se, minkä lahjaksi saatte, sitä lahjaksi antakaa. Ja mitä enemmän Kunnioittaen ja arvostaen katsoo lähimpiään, ystäviä, perhettä ja lapsiaan, ja kiittää menneestä, tulevasta ja ennenkaikkea tästä päivästä. Muistaen, että mitä enemmän hyvää ajattelee, se lisääntyy ja että menneet päivät ja elämä on muokannut minusta sen ihmisen, joka taipui, muttei taittunut kuitenkaan. Olisinko minä se, mikä minä olen, ilman niitä kaikkia kirveleviä muistojani? Tulee vielä se päivä, että voin olla kiitollinen jokaisesta elämäni päivästä, sillä ne ovat kasvattaneet minusta minut.
    Haluan vielä sanoa, että se neuvo, että kirjoita paperille se, mikä tänään mieltä painaa, on auttanut näkemään ja ymmärtämään, saamaan joskus suhteellisuuden tajua käsillä oleviin asiohin. Helpottaa oloa, kun saa purkaa kiukkuaan tai murhettaan paperille ja joko pyyhkiä pois tai lukea uudelleen myöhemmin, kun tunteet on jäähtyneet.. Katsoa kauempaa, uudestaan, ja nähdä mielen maiseman erilaiset sävyt.

    11
    like
    6
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1150

    Vertex
    Keskustelija

    Minä menin omaehtoisesti työterveyshoitajan luo ja siitä sitten pääsinkin terveyskeskuslääkärin kautta mielenterveydenhoitajan juttusille. Minulla oli lievää oireilua ja siitä on 14.vuotta. Monesta olen selvinnyt kun on tahtoa. Myöhemmin olen tutkinut omaa psyykettä syvemmin niinsanotuin holistisin menetelmin, hiljaisuudessa mietiskelen, meditoiden ja metsäretkeily on mulle henki ja elämä.

    5
    like
    3
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1211

    Pasi_Petteri_Pelli
    Keskustelija

    Itse heräsi syvimmältä pohjalta, siinä vaiheessa kun oli kahteen kertaan hengenlähtö lähellä, ettei tämä elämä niin vakavaa olekkaan. Nämä tapahtu vuorokauden sisällä. Ensimmäisenä horjahdin kännissä järveen, onneksi siinä kohtaa oli kaveri kuka sitten pelasti sieltä, toinen kerta muutaman tunnin päästä kun olin sammunut ja puhaltanut 2,67 promillea pelastuslaitoksen pilliin. Lisäksi on helpottanut lääkkeet, psykiatri, psykologi, juttelu sukulaisille ja ystäville. Ammattiavun hakua ei kannata hävetä!

    7
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1212

    tintti
    Keskustelija

    Mulla masennus iski puskista. Ainakin ajattelin silloin niin. Siihen liittyi burnouttia, väsymystä, parisuhdejuttuja…. Havahduin kun mokasin töissä. Kävelin saman tien lääkärille ja totesin, että mua väsyttää, vituttaa ja hatuttaa.
    Täytin nipun papereita, tuloksena vakava masennus. Lähetteellä mt-toimistoon ja mt-hoitajan keskusteluterapiaan. Kävin siellä muutaman kerran, vuoden tai ylikin. Alkuun viikottain, lopulta kuukausittain kunnes lopetimme. Tästä on yli kymmenen vuotta aikaa.
    Olen oppinut olemaan armollisempi itselleni. Jos olen ihan kuittipoikkiväsy, menen nukkumaan. Nukun, oli sitten mikä aika päivästä hyvänsä. Opin myös puhumaan eritavalla, myöntämään ääneen koska en jaksa. Olen poistanut negatiivisia ihmissuhteita elämästäni. Vaihdoin työtä, sain uuden ihanan työpaikan.
    Ja ennenkaikkea opin tunnistamaan, koska opin hiljentämään!

    8
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1213

    Lissu_Rantanen
    Keskustelija

    Itse olen väkipakolla vääntäytynyt ulos luontoon, vain ulos kaikesta paskasta.Luonnossa kaikki on niin rehellistä ja todellista.Yksin,vain omaa nuppia tyhjentäen,luonnon ääniä kuunnellen. Otin kaveriksi sittemmin koiran, jonka kanssa näitä hiljentymisen hetkiä on mukavampi harrastaa. Matkalla olen edelleen.

    5
    like
    2
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1218

    Eve-
    Keskustelija

    Minulla on varoittava esimerkki, millaista masennus kovimmillaan voi olla. Se on suurin tekijä, joka on saanut ponnistelemaan oman olon kanssa ja hakemaan apua. Läheiseni on ollut vuosia vakavasti masentunut, ja se on sattunut minuunkin syvästi. Kun sitten ymmärsin oman tilanteeni ja oman masennukseni, en halunnut että muut joutuu kokemaan saman minkä itse koin. En halunnut, että esimerkiksi puoliso joutuu suremaan puolestani. Pelkäsin myös, että minulle kävisi kuten läheiselleni, joka ei ole koskaan toipunut eikä suurella todennäköisyydellä tule toipumaankaan. Tahtoni parantua ihan itseni vuoksi sekä puolisoni vuoksi oli kova.
    Avun hakeminen on ollut oma haaste sinänsä, lukuisia huonoja kokemuksia takana mutta aina olen sinnikkäästi etsinyt apua uusilta tahoilta. Vuosien taistojen jälkeen pääsin kunnalliseen psykiatrian keskukseen, jossa kävin puolitoista vuotta. Minulle diagnosoitiin muunmuassa keskivaikea masennus. Sittemmin olen jatkanut kognitiiviseen psykoterapiaan saman tutun ihmisen luokse, jonka kanssa puhuin psykiatrian keskuksellakin. Toipumisen kannalta oma terapeutti on ollut ihan korvaamaton. Silloin kun oma usko on ollut koetuksella parantumisen suhteen, hän on jaksanut tukea ja tsempata. Vaikeimpina aikoina olen mennyt hetken kerrallaan ja uskonut vahvasti siihen, että tulen selviämään. En heittänyt toivoa missään vaiheessa pois, en edes silloin kun turtana tuijotin makuuhuoneen seinää, ja toivoin että kuolisin.
    Nämä kaksi asiaa ovat siis omalla kohdallani olleet tärkeimpiä tekijöitä toipumisen tiellä. Oma periksiantamaton, sinnikäs asenne sekä ammattiapu.

    4
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #1309

    Johanna Mäkiniitty
    Keskustelija

    Äidin kuoleman aiheuttama suru sen laukaisi.. Kävin kolme v psykoterapiassa. Opin keinoja ikävien tunteiden käsittelyyn ja olemaan vähän armollisempi itselleni…Kun on vaikea paikka, koetan rauhoittua ja ajatella että tarvii selvitä yksi hengenveto kerrallaan… Pahana aikana se oli mun ohjaava ajatus kun muuta ei ollut.

    2
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.