Miten sinä suhtaudut omaan kehoosi?

Hidasta elämää -keskustelu Foorumit Hyvinvointi Miten sinä suhtaudut omaan kehoosi?

Tämä aihe sisältää 10 vastausta, 10 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Niar 1 kuukausi, 4 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #473

    HE-toimitus
    Ylläpitäjä

    Millainen suhde sinulle on omaan kehoosi? Hyväksytkö itsesi sellaisena kuin olet? Entä miten suhtaudut ruokaan ja liikkumiseen?

    Lue myös: Onni ei löydy rasvaprosentista

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #479

    Sirpa
    Keskustelija

    Minä olen tyytyväinen omaan kehooni. Olen aina ollut hoikka ja pitänyt liikunnasta, mutta vasta lähivuosina olen alkanut säännöllisemmin ja vähän enemmän tosissani harrastamaan liikuntaa. Olen saanut tuloksia aikaan, vähän lihaksia näkyviin, mutta ei liikaa. Tykkään haastaa itseäni, mennä mukavuusrajalle ja sen yli ja nähdä, mihin pystyn. Käyn kahdesti viikossa jumpassa, ja pyöräilen kaikki alle 6km matkat, jonka lisäksi lenkkeilen, hiihdän, luistelen, silloin tällöin. Minun ei onneksi tarvitse tarkkailla juurikaan syömisiäni, mutta syön melko terveellisesti ja säännöllisesti, olen kasvissyöjä. Voin huoletta herkutella, eikä se vaikuta painooni, varsinkin jos välillä pidän pientä taukoa herkuista, tai ainakin vähennän. Toisinaan saan kuulla laihuudestani ja hyvästä kunnosta, ja se harmittaa. Tiedän kyllä että se on kateutta ja huonommuuden tunnetta joka saa sanomaan sellaista. Yhdenkin kerran kaveriporukassa kaikki eivät voineet tulla saunaan samaan aikaan, kun pitivät itseään ”läskinä”, vaikka mä en ikinä kommentoi kenenkään ulkonäköä edes selän takana. Jokainen on sellainen kuin on, ja jos ei ITSE ole tyytyväinen, muuttakoot asioita. Mutta minä olen tyytyväinen kehooni enkä häpeä käydä uimassa tai saunassa tai pitää jumpassa tiukkoja trikoita. 🙂 Kaiken lisäksi voin hyvin, nukun hyvin ja jaksan hyvin kotona ja töissä! Peukut liikunnalle!!👍🏻

    • tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta sitten  Sirpa.
    • tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta sitten  Sirpa.
    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #489

    Melissatar
    Keskustelija

    Nuorempana oli aina tyytymätön ja löysi itsestään vain lähinnä virheitä. Nyt vanhemmiten on paljon tyytyväisempi ja hyväksyvämpi kehoaan kohtaan. Olen kiitollinen keholleni ja välillä jopa aattelen, että oonhan mä ikäisekseni suht vetävännäköinen.. =) Oon aina pitänyt hyvää huolta kehostani enkä ole kerännyt liikakiloja jne.. Nykyään liikun myös mielialan mukaan ja teen vain sellaista mistä todella nautin, tanssin, zumbaan, joogaan..

    • tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta sitten  Melissatar.
    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #503

    Jarkko
    Keskustelija

    Olen tyytyväinen omaan kehooni.Minä olen aika hoikkavartaloinen ja pitkät jalat.Paino on
    pysynyt aika samana monet vuodet kun liikun sen verran että energiaa kuluu.Viime aikoina
    olen kiinnittänyt enemmän huomiota syömisen laatuun.Olen vähentänyt joidenkin tuotteiden
    syömistä ja se on vaikuttanut olotilaani.Nuorempana minulla oli vähän ylipainoa ja tuli
    syötyä vähän väärin. Olen kehittänyt lihaksistoa ja se on tuonut hyvää oloa myös.
    Teen pitkiä kävelylenkkejä ja olen huomannut saavani niistä hyvää oloa sisimpääni.
    Kävellessä pystyy ajattelemaan asioita mielessään ja elämän tarkoitusta kun ei ole kiire.
    Keho ja mieli saavat huolenpitoa samalla kerralla.

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #894

    unniikkiN
    Keskustelija

    Minulla on lähes aina ollut vaikea suhde kehooni.
    Äitini on ollut kova kritisoimaan minun ulkonäköä. Milloin mulla on ollut iso perse, milloin mitäkin. Mulla on tummat hiukset, niin kun värjäsin nuorena mustaksi äiti haukkui huoraksi. Mainittakoon, että itse värjää koko ajan varmaan 3-4 kk välien.

    Milloin mun tissit on ollut toisille ongelma, milloin mikäkin. Olen kuullut senkin miten tummatukkaset on rumia ja blondit kauniita.

    Mies kumppaneille kans kehoni on ollut vapaata riistaa, koska en ole osannut enkä oppinut pitämään rajoja, koska niitä on aina rikottu.

    No muutenkin kehoni on ”sukurasitteen” mukaisesti ollut rikki aina ja aloin urheilemaan jossain vaiheessa ihan hirveesti. Olin puntilla tunnin lähes joka päivä ja maksimi painoilla aina. Samoin harrastin show tanssia useasti vkossa ja muut airobiset päälle. Tottakai ruokaa piti rajoittaa, että laihtuu. Väärin.

    Koko kroppani on sen jälkeen ollut todella huonossa jamassa monin tavoin ja 10 v olen koittanut erinäisin tavoin elvyttää sitä henkiin. On kilppari/lisikset ja mitä lie koiettu hoitaa.

    Painoa on jo, niin paljon että se häiristee minua eikä takulla ole terveellistä. Tilanne lähti mahtavasti purkautumaan, kun minulta pyydettiin kokovartalo kuvaa ihan vaatteet päällä. Siitä pääsin ihanasti kiinni tähän kauheuteen.

    Minun ongelma ei ole liika syöminen, päinvastoin. Minun on haastavaa syödä tarpeeksi. Pullat, keksit, karkit ja muut ei hirveästi houkuttele enkä pidä usein mitään ruoka orgioita. Sen mitä syön hiilari mättöä syön hyvällä mielellä ja mielelläni hyvässä seurassa. Ennen lähes jokaisesta suupalasta tuli itseä moitittua. Ongelma on pitkälti nesteen kertyminen. Pappa saattoi lihoa muutamassa vkossa 20 kiloa jos ei ottanut nesteenposto lääkkeitä. Minun munuaiseni pitäisi olla kunnossa eikä papallakaan ollut mitään vikaa. Eikä ole kyllä isälläkään. Tää on vähän arvotus. Mitkä tunteet tähän liittyy..? Joskus kun aloin tulemaan tuntevaksi ihmiseksi ja itkin, niin saatoin juossa pissalla ihan hirveesti ja kaikki tunteen purakutumiset aiheutti nesteen voimakasta poistumista. Mutta se ainaa tasaantu parissa pvässä ja nyt se ei auta enää vaikka kuinka itkis.

    Miten te muut olette päässeet yhteisymmärrykseen painon kanssa. Koitan olla ressaamatta, mutta näköjään pinnan alla kuohuu.

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #895

    Maikki
    Keskustelija

    Olen viime vuodet mennyt vuoristorataa painonhallinnan, liikunnan ja henkisen-ja fyysisen jaksamisen kanssa. Tällä hetkellä en ole tyytyväinen ulkomuotooni, pituuteen nähden kiloja on liikaa, väsyn helposti.
    Minulla on 2 diabetes ja kilpparin vajaatoiminta, molemmat väsyttää ja molempien takia pitäisi liikkua säännöllisesti ja syödä terveellisesti mutta siinä minulla on jatkuva taistelu.
    Olen ollut nuorena hoikka ja menevä, sieväksi sanottiin.
    Parisuhteen aikana on ollut työttömyysjaksoja, lapsettomuushoitojaksoja ym.jotka veivät henkistä jaksamista ja paino alkoi nousta. Kamppailin itseni kuntoon auttaakseni raskaaksi tulemista.
    Onnistuimme saamaan lapsen, joka nyt on jo aikuinen.
    Painon sahaaminen jäi kuitenkin olemaan.
    Aina kun elämässä on ollut rankkaa, olen lihonut ja vuosien myötä kilojen karistaminen on ollut vaikeampaa.
    Minulla on hoikan ihmisen ajatusmaailma, en voi hyväksyä kroppaani ylipainoisena. Peilikuva ja valokuvat varsinkin tuovat pettymyksen ja masentaa nähdä oma olemus.
    Pidän enemmän keväästä ja syksystä, raikas sää saa minut paremmin liikkeelle kuin helle.
    Olen taas pohtinut vakavasti että syksyllä viimeistään otan itseäni niskasta ja alan kuntoilla.
    En halua ikääntyä huonosti jaksavana.

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #908

    Lepuuttaja
    Keskustelija

    Minulla on niin kehno ja negatiivinen kehonkuva, että olen sanonutkin, että minulla on vain pää, jota jalat kuljettavat paikasta toiseen. Kaiken muun haluan unohtaa.

    Olen aina ollut ylipainoinen ja kouluaikana minua kiusattiin siitä kovasti. Olin vapaata riistaa. Nykyäänkin kun kuljen koululaisten ohi, odotan ja pelkään, että joudun silmätikuksi. Olen alkanut vältellä paikkoja sen mukaan, onko niissä koululaisia (esim. lähikauppa, bussit).

    Olen tällä hetkellä isoimmillani – sairaalloisessa ylipainossa. Peilistä ja valokuvista minua katsoo vain kasa läskiä, joka on syönyt jopa kasvoni. En usko, että tulen löytämään itselleni kumppania ulkonäköni vuoksi tai siksi, että suhtaudun kehooni niin negatiivisesti.

    Liikunta kuului jossain vaiheessa elämääni, mutta nykyään koen olevani liian iso liikkuakseni. Jopa kävely on vaikeaa. Jos joku sanoo, että ”liiku”, niin masennun kyyneliin asti.

    Sairastuin tämän vuoden puolella ahmimishäiriöön vuoden laihdutusyrityksen jälkeen. Vaikka laskin ja merkkasin syömäni kalorit vuoden ajan, en laihtunut. Koin, että taas kerran kehoni on pettänyt minut ja olen tuomittu olemaan tällainen läskihirviö. Olen taas aloittanut laihdutuksen, kielloista huolimatta. Syömishäiriö ja laihdutus eivät ole hyvä pari.

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #910

    Maikki
    Keskustelija

    UnniikkiN ja Lepuuttaja, tunnen joitain samoja vivahduksia paino-ongelmissa kuin teillä ja sain mieleeni lohtua kummankin kirjoituksista.
    Ei ole ensinkään yksinkertainen saati jotenkin pikkujuttu aloittaa liikunta, kun painoa on ja voimia ei. Pahinta on kuulla arvostelua ulkonäöstään. ”Oletpas sinä pulskistunut viime kerrasta” tai ” olet sitten antanut kilojen kertyä”, ovat syyllistäviä ja masentavia kommentteja.
    Oloa eivät parannat neuvot että ”nyt kuule alat lenkkeillä ja käyt vaikka vesijumpassa, se olis just sulle hyvä” tai ” ajattele mutrn paljon paremmalta näyttäisit ja jaksaisit enemmän”, niinkuin en tuskallisen hyvin tietäisi noita juttuja mutta en vaan jaksa reagoida ja aloittaa mitään.
    Olen tajunnut olevani lohtusyöjä. Kun ei ole tarpeeksi tapahtumia, kavereita, siis sellaisia aitoja henkilöitä, joiden kanssa olisi yhteisymmärrys, mitäpä muuta kuin napostelen jotain. Se voi olla ihan voileipää, jugurttia, kahvia, voileipäkeksiä ja jotain maukasta päälle..ei siis välttämättä herkuttelua mutta liikaa syömistä silti.
    En kuluta niin paljon, eikä napostelu ole diabeetikolle ollenkaan hyväksi. Ei myöskään turhautunut ja yksinäinen fiilis, johon syön => oravanpyörä, josta pitäisi taas miljoonannen kerran elämässäni päästä irti.
    Kesän helteet ei innosta minua liikkumaan, vasta loppukesän ja syksyn viileys saattaa auttaa asiaa. Sitäpaitsi on kivempi, kun saa takki tai huppari päällä kulkea, tunnen oloni kivemmaksi kun kiloja saa vähän kätkettyä.
    Heikko minäkuva omana itsenäni, en ole riittävä ellen näytä kunnossa olevalta, ellen jaksa kuin muut, kelpaan vain kun kaikki on kunnossa ja kohdallaan.
    Mieheni on aloittanut tänä keväänä kuntoilun. Hän liikkuu monipuolisesti painon noston, pitkien pyörälenkkien ym.parissa ja mittaa painoaan, iloitsee edistyksestään mutta minä lamaannun kuunnellessani.
    Pitäisi ja pitäisi minunkin aloittaa mutta..!
    Kilpailuhenkeä minulla ei ole ikinä ollut, en pysty kenenkään kanssa lähteä kilpaan tavoitteista ym. Vain oma sisäinen kipinä ja motivoituminen ovat käynnistimeni.
    UnniikkiN ja Lepuuttaja, olette varmasti paljon muuta kuin ulkomuoto. Teillä on sisäistä ymmärrystä ja varmaan montakin hyvää puolta, joita ette ehkä itse huomaakaan.
    Yritetään hallita stressiä, se on ensimmäinen asia painon hallinnassa. Stressi estää laihtumista ja kerää kiloja. Tehdään asioita, joista tulee iloiseksi ja hyvälle mielelle.
    Tsemppiä kovasti teille ja kaikille jotka ovat sitä vailla!!

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #930

    maijakarma
    Keskustelija

    Nuorena suhde omaan kehoon oli ongelmallinen ja pidin itseäni todella lihavana, vaikka myöhemmin olen ymmärtänyt olleeni normaalipainoinen aina 23-vuotiaaksi saakka. Sittemmin lihoin 35 kiloa osaltaan psyykelääkityksen vuoksi ja osaa tuosta painosta kannan edelleen. Vaikka olen ylipainoinen, olen nykyään todella rauhassa kehoni kanssa. Kiloista huolimatta kehoni ei ole koskaan pettänyt minua ja olen saanut elää terveenä. Viime aikoina olen kiinnostunut kasvis- ja vegaaniruoasta ja vähentänyt lihansyöntiä huomattavasti, mikä on vaikuttanut minuun positiivisesti kaikin tavoin. Liikuntaa pitäisi harrastaa paljon enemmän, se on selvää. Arkiliikunta, kävely ja luonnossa seikkaileminen ovat mieluisia juttuja ja niistä pyrin pitämään kiinni.

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #952

    Nanja
    Keskustelija

    Mulla on aina ollut tosi huono itsetunto. Pidin aikaisemmin itseäni ”läskinä”, vaikka olin todella hoikka, jopa laiha (49kg/165cm). Nyt kun katselen valokuvia siltä ajalta, tajuan kuinka hyvässä kunnossa olen ollut, mutta en osannut olla tyytyväinen. Nyt on masennuslääkkeiden takia tullut noin 30 kiloa lisää ja inhoan itseäni. Syön karkkia, suklaata ja herkkuja ”lohturuoaksi” ja sen jälkeen on huono omatunto ja muutenkin pa..a fiilis, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Jos taloudellinen tilannteeni sallisi alkaisin kyllä käymään jossain joogassa tai pilateksessa, mutta nyt on tyydyttävä kävelyyn. On todella vaikeaa, ihan työn ja tuskan takana lähteä ulos, mutta kun kävellyt vaikka puolenkin tunnin lenkin, on hyvä olo. Pitäisi aina muistaa kuinka hyvä fiilis siitä tulee, että kävisi useammin lenkillä ulkona. Himassa aina kun jaksan venyttelen ja katson Youtubesta joogavideoita ja teen jotain helppoja liikkeitä. Itsekuria pitäisi kyllä kehittää että pääsisi sokerista ja hampurilaishimosta eroon ja opetella syöään säännöllisesti ja terveellisesti.

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry
  • #961

    Niar
    Keskustelija

    Surettaa, miten monella on negatiivinen suhtautuminen ulkonäköönsä ja siksi ihmettelen, kun jostain syystä suhde omaan kehooni on teinivuosien epävarmuutta ja keisarileikkauksen jälkeistä vuotta lukuunottamatta ollut ihan fine. En koe, että minua oltaisiin lapsena latistettu (tai toisaalta sen kummemmin kehuttukaan) ulkonäöstäni, mikä lienee yksi syy neutraaliin suhtautumiseeni. En koe ikinä olleeni mikään terveellisen elämän perikuva, mutta nautin kohtuudella kaikesta – niin herkuista kuin liikkumisesta, enkä kadu vaikka herkuttelisin joskus reilumminkin. En koe ikinä olleeni malliainesta muuten kuin pituuteni osalta, mutta vaikka niitä ”ulkonäkövirheitä” on aina löytynyt, en ole antanut niille yliotetta.

    Ehkäpä äidiksi tulon jälkeen kehosuhteeni kouliutui nykyiseen rentoon muotoonsa siinä samalla kun muitakin elämään liittyviä asioita piti laittaa uuteen järjestykseen. Sitä ennen koin esimerkiksi epävarmuutta teinivuosina jalkoihini puhjenneesta keratosis pilariksesta, enkä uskaltanut kulkea julkisilla paikoilla ilman pitkiä housuja ilkeitten kommenttien tai katseiden pelossa. Monet shortsit ja kesämekot jäi ostamatta ihan vain siksi, että pieni vaiva, ihon ominaisuus nolotti. Keisarileikkauksen jälkeen tuskailin reilun vuoden verran +20 raskauskilon ja pömpöttävän sektiovatsan kanssa, ja minulla oli vaihe, että koin itseni epäseksikkääksi kumppanini edessä. Minulla on varmasti ollut muitakin ulkonäkööni tai kehooni liittyviä hetkiä ja kausia, jolloin olen kokenut alemmuuden- tai huonommuudentunnetta, itseluottamuksen puutetta tai suoranaista itseinhoa, mutta mitäpä sitä märehtimään.

    Vasta kun muutin ajattelutapaani rennommaksi ja aloin keskittyä kehoni hyviin puoliini ja siihen, miten mukavalta oloni oikeastaan tuntuu omissa nahoissani, raskauskiloja alkoi pikkuhiljaa karista eivätkä housut enää niin kiristäneet sektiovatsalla, vaikka se yhäkin pömpöttää. Nykyään eroa on enää noin 10kg siihen, mitä olin ennen raskaaksi tuloa, wohoo! 🙂 Vanhat housut eivät edelleenkään sovi päälle, mutta mitäpä siitä, kun muuten tuntee olevansa sujut itsensä kanssa.

    Ehkäpä eniten olen iloinen anopiltani oppimastani ”itsekehumisen” mallista, jossa on eteläpohojalaasta itsevarmuutta ja huumoria höystettynä tietynlaisella itseironialla. Ennen sen omaksumista koin aina alentavia fiiliksiä, jos vaikka kumppanini katse harhaili vastaan tulleeseen naislenkkeilijään, mutta nykyään osaan ottaa ne tilanteet rennommin ja naurahtaa vain jotain, että itselläni on paljon kuumempi perse.
    …Vaikkei ihan oikeesti olisikaan. 🙂

    0
    like
    0
    love
    0
    haha
    0
    wow
    0
    sad
    0
    angry

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.